Israel-Palestiina –konfliktin historiaa

 

Konflikti Palestiinan alueen arabiväestön ja juutalaisten siirtolaisten sekä heidän jälkeläistensä välillä sai alkunsa 1800-luvulla, jolloin juutalaisia alkoi muuttaa Palestiinaan suurissa määrin sionistisen liikkeen myötä. Tapahtumien taustalta voi erottaa kolme eurooppalaista aatetta: antisemitismin, nationalismin ja kolonialismin.

 

Antisemitismi ja nationalismi

 

Juutalaisia syrjittiin ja vainottiin Euroopassa vuosisatojen ajan. 1800-luvulla erityisen merkkipaalun muodostivat pogromit, juutalaisten joukkomurhat, Venäjällä. Vuonna 1896 ilmestyneessä kirjassaan Juutalaisvaltio Theodor Herzl esitti, että juutalaiset voivat olla turvassa vain, jos he elävät erillään ei-juutalaisista. Ratkaisuksi antisemitismiin hän ehdotti oman valtion perustamista. Herzl ei nähnyt juutalaisia ensisijaisesti uskonnollisena ryhmänä vaan kansakuntana, jolle eurooppalaisen nationalismin ihanteiden mukaisesti kuuluisi oma valtio, jota se voisi hallita itsenäisenä, muista kansoista riippumatta. Juutalaisen nationalismin eli sionismin valtavirraksi kehittyi pian haara, jonka tavoitteena oli perustaa juutalaisvaltio Palestiinan alueelle.

Sionismi syntyi vastauksena eurooppalaiseen antisemitismiin, ja tämän seurauksena näillä aatteilla on merkittäviä yhtymäkohtia. Sekä sionismissa että antisemitismissä on keskeisenä ajatuksena, että juutalaiset ja ei-juutalaiset ovat eri kansaa, eivätkä voi elää rauhassa keskenään. Yhteistä on myös se, että ongelma tulisi ratkaista poistamalla juutalaiset Euroopasta. Herzl kirjoittikin, että antisemitisteistä tulisi sionistien luotettavimpia ystäviä. Näin osittain tapahtuikin: monet sionismin ja Israelin tukijoista niin historiallisesti kuin nykypäivänä ovat antisemitistejä. Esimerkiksi Iso-Britannian ulkoministeri Arthur Balfour, joka tunnetaan Balfourin julistuksesta, jolla Iso-Britannia vuonna 1917 ilmoitti tukevansa kansallisen kodin perustamista juutalaisille Palestiinaan, kirjoitti vuonna 1919 seuraavasti:

”Jos [sionismi] onnistuu, se tekee suuren henkisen ja materiaalisen urakan juutalaisille, mutta ei yksin heille. Sillä siten kun ymmärrän sen merkityksen se on, muun muassa, vakava yritys lieventää niitä ikivanhoja kärsimyksiä joita länsimaiselle sivilisaatiolle on tuottanut se, että sen keskuudessa on ainesosa, jota se liian kauan piti vieraana ja jopa vihamielisenä, mutta jota se oli yhtä kyvytön karkottamaan kuin sulauttamaankin. Varmastikin tästä syystä, ellei mistään muusta, sen tulisi saada tukemme.”

 

Kolonialismi

 

Sionismille haettiin tukea Euroopan valtionpäämiehiltä siirtomaahankkeena. Herzl esitti, että ”Euroopan kannalta juutalaisvaltio toimisi puskurina Aasiaa vastaan ja olisi kulttuurin etuvartiosto barbarismia vastaan”. Kuten muissakaan siirtomaahankkeissa, paikallisella väestöllä ei katsottu olevan oikeutta maahan, ja heihin suhtauduttiin lähinnä esteenä eurooppalaisten suunnitelmille. Kuten Winston Churchill totesi vuonna 1937 Palestiinan kysymystä tutkineelle Peelin komissiolle: ”En ole sitä mieltä, että koirankopin koiralla on lopullista oikeutta koppiin, vaikka se olisikin maannut siellä pitkän aikaa.”

1900-luvun alussa, sionistisen liikkeen alkuaikoina, Palestiinan väestöstä yli 90% oli palestiinalaisia ja alle 10% juutalaisia. Antisemitismin voimistuessa Euroopassa ja sionistisen liikkeen kasvaessa Euroopan juutalaisia muutti Palestiinaan niin, että vuonna 1948 väestöstä noin kaksi kolmannesta oli palestiinalaisia ja kolmannes juutalaisia. Väkiluku oli yhteensä noin kaksi miljoonaa.

Sionistisen liikkeen menetelmät maan hankkimiseksi kehittyivät ajan myötä. Aluksi sionistit ostivat maata perustaakseen vain juutalaisille tarkoitettuja siirtokuntia. Maalla asuneet ja työskennelleet palestiinalaiset maanviljelijät eivät tyypillisesti omistaneet maata, ja maanomistajan myytyä alueen heidät ajettiin pois. Kasvava sionistien muuttoliike ja pyrkimys syrjäyttää paikallisväestö oli eräs tärkeimpiä syitä vuoden 1936 Iso-Britannian siirtomaahallintoon kohdistuneeseen arabikapinaan. Kapina kesti kolme vuotta, ja Iso-Britannian armeija kukisti sen lopulta yhteistyössä Haganahin, sionistien sotilaallisen järjestön, kanssa. Iso-Britannia koulutti ja aseisti sionistien joukkoja, jotka kymmenen vuotta myöhemmin taistelivat Britannian siirtomaahallintoa vastaan.

Eräs syy lisääntyvään juutalaisten muuttoon oli antisemitismin voimistuminen Euroopassa. Sionistisen liikkeen päätavoite oli kuitenkin valtion perustaminen, ei Euroopan juutalaisten pelastaminen. David Ben-Gurion, Juutalaistoimiston johtokunnan puheenjohtaja, sionistisen armeijan johtaja vuosien 1947-1949 sodassa ja Israelin ensimmäinen pääministeri, tiivisti suhtautumisen seuraavasti joulukuussa 1938, Saksan Kristalliyön jälkeen:

Jos tietäisin että olisi mahdollista pelastaa kaikki Saksan [juutalaiset] lapset tuomalla heidät Englantiin tai vain puolet heistä siirtämällä heidät Israelin maahan, valitsisin jälkimmäisen vaihtoehdon, koska meidän ei tule punnita ainoastaan näiden lasten elämää, vaan myös Israelin kansan historiaa.

 

Etniset puhdistukset ja Israelin perustaminen

 

Toisen maailmansodan jälkeen sionistien joukot taistelivat Iso-Britannian siirtomaavaltaa vastaan. Sodan väsyttämä Iso-Britannia kääntyi Palestiinan asiassa YK:n puoleen. YK:n yleiskokous äänesti marraskuussa 1947, että alue jaettaisiin juutalaisvaltioon ja arabivaltioon, joista ensiksi mainittu saisi 56% alueesta. Tässä vaiheessa juutalaiset omistivat noin 6% maasta ja heitä oli väestöstä noin kolmannes, valtaosa hiljattain maahan muuttaneita.

Palestiinalaiset eivät hyväksyneet päätöstä, jonka mukaan heidän kotimaastaan suurin osa annettaisiin sionistiselle siirtomaaliikkeelle. Iso-Britannia kieltäytyi laittamasta jakosuunnitelmaa toimeen ja ilmoitti vetävänsä joukkonsa pois Palestiinasta. Tilanne kärjistyi palestiinalaisten ja sionistien väliseksi sisällissodaksi. Sionistien tavoitteena oli jakaa maa ja valloittaa Palestiinasta mahdollisimman suuri osa itselleen; palestiinalaiset pyrkivät estämään tämän. Sionistien joukkoja oli enemmän ja ne olivat paremmin aseistettuja ja organisoituja, joten sionistit saavuttivat pian vahvemman aseman.

Ongelmana juutalaisvaltion perustamiselle oli alusta alkaen ollut se, että Palestiina oli jo asutettu. Jo vuonna 1936 alkaneen kapinan syitä tutkimaan asetettu Iso-Britannian Peelin komissio totesi, että Palestiinan jakaminen palestiinalaisten ja juutalaisten kesken edellyttäisi väestönsiirtoja. Vuoden 1948 sodan yhteydessä sionistien joukot pyrkivät ratkaisemaan ongelman etnisillä puhdistuksilla. Sionistien joukot ajoivat palestiinalaisia pois ja tuhosivat kyliä järjestelmällisesti. Iso-Britannian armeija poistui Palestiinasta toukokuun 14. päivänä 1948, jolloin sionistit julistivat Israelin valtion syntyneeksi ja ympäröivät arabivaltiot liittyivät virallisesti sotaan. Tässä vaiheessa jo yli 200 palestiinalaista kylää oli puhdistettu etnisesti ja noin 250 000 palestiinalaista ajettu kodeistaan.

Sionistien joukot saivat valloitettua laajemman alueen kuin mitä juutalaisvaltiolle oli YK:n jakosuunnitelmassa osoitettu. Vuoden 1949 tulitaukosopimusten myötä kaikkiaan 78% Palestiinasta tuli Israelin haltuun. Vain Gazan kaistale Egyptin rajalla ja Jordan-joen länsirannan alue (Itä-Jerusalem mukaan lukien) jäivät valloittamatta.

 

Etnisistä puhdistuksista sotilasmiehitykseen

 

Vuoden 1948 sodan aikana sionistien joukot puhdistivat etnisesti ainakin 531 kylää ja ajoivat pakolaisiksi Israelin valloittaman alueen ulkopuolelle 700 000-800 000 palestiinalaista. Israel on kansainvälisen oikeuden vastaisesti estänyt näitä pakolaisia palaamasta koteihinsa. Myös monet Israelin rajojen sisään jääneistä palestiinalaisista jäivät pakolaisiksi, kun heidän kotinsa takavarikoitiin juutalaisten käyttöön. Osalle heistä annettiin Israelin valtion kansalaisuus vuonna 1948, ja loput onnistuivat hankkimaan sen myöhemmin. Kaikki Israelin rajojen sisällä asuneet palestiinalaiset olivat sotilashallinnon alaisina vuoteen 1966 asti.

 

Israelin perustaminen oli merkittävä saavutus sionistiselle liikkeelle. Mutta tavoite valtiosta, jossa olisi vain juutalaisia, ei kuitenkaan toteutunut, koska alkuperäisväestöstä ei päästy kokonaan eroon. Lisäksi liikkeen päämääräksi muodostunut Palestiinan valloittaminen jäi kesken, sillä vain osa alueesta saatiin Israelin vallan alle.

 

Jälkimmäinen näistä ongelmista ratkaistiin vuonna 1967, kun Israel jännitteiden noustua hyökkäsi naapurimaidensa kimppuun ja valloitti kuuden päivän sodassa loput Palestiinasta eli Gazan kaistan ja Länsirannan, mukaan lukien Itä-Jerusalemin. (Lisäksi Israel valloitti Egyptiltä Siinain niemimaan ja Syyrialta Golanin kukkulat.) Nämä alueet tulivat sotilasmiehityksen alaisiksi, ja Israel aloitti paikallisen väestön rakennusten tuhoamisen ja oman siviiliväestönsä siirtämisen miehitetyille alueille, kansainvälisen oikeuden vastaisesti. Israelin historiassa onkin vain muutaman kuukauden kausi, jolloin se ei ole pitänyt palestiinalaisia sotilashallinnon alla. Israelin vuoden 1949 rajojen sisällä asuvat palestiinalaiset olivat sotilashallinnon alaisina vuoteen 1966 asti, ja hallintokoneisto siirrettiin miehitetyille alueille vuonna 1967.

 

Vuodesta 1967 alkaen Israelin hallitukset ovat sitoneet miehitettyjä alueita jatkuvasti tiukemmin Israeliin. Niille rakennetaan lisää vain juutalaisille tarkoitettuja siirtokuntia ja palestiinalaisten koteja tuhotaan siirtokuntien tieltä ja palestiinalaisten ajamiseksi pois. Vuoden 1967 jälkeen Israel on tuhonnut yli 26 000 palestiinalaisten rakennusta miehitetyillä alueilla. Siirtokuntien rakentaminen ja talojen tuhoaminen on kansainvälisen oikeuden vastaista.

 

Vuoden 1967 valloitus toi koko Palestiinan alueen Israelin vallan alle. Tämä pahensi sitä Israelin kannalta ongelmallista tilannetta, että sen hallitseman alueen väestö ei koostu pelkästään juutalaisista. Israelin poliittisilla toimijoilla on ollut erilaisia näkemyksiä siitä, miten Israel saisi pidettyä hallussaan mahdollisimman suurta osaa Palestiinasta ja miten palestiinalaisten määrä siellä saataisiin mahdollisimman pieneksi. Yhteistä sionismin valtavirran näkemyksille on se, että niiden lähtökohta on juutalaisten ylivalta Israelissa ja miehitetyillä alueilla. Kuten Etelä-Afrikan apartheid, myös Israelin apartheid ilmenee laeissa ja käytännöissä, jotka asettavat juutalaiset ja ei-juutalaiset eriarvoiseen asemaan. Ei-juutalaisten elämää koskee suuri joukko erilaisia rajoituksia, jotka vaihtelevat riippuen siitä, mihin ryhmään henkilö kuuluu: onko hän Israelin kansalainen, asuuko hän miehitetyillä alueilla, onko hänen kotipaikkansa Itä-Jerusalemissa, ja niin edelleen.

 

Tällä hetkellä Palestiinassa elää noin 12 miljoonaa ihmistä, joista suunnilleen puolet ovat israelinjuutalaisia ja puolet palestiinalaisia arabeja. Näistä Israelin kansalaisia on noin 7.5 miljoonaa, joista noin 6 miljoonaa ovat juutalaisia ja 1.5 miljoonaa palestiinalaisia. Länsirannalla elää noin 2.5 miljoonaa palestiinalaista ja Gazan kaistalla noin 1.5 miljoonaa. Israelinjuutalaisista noin puoli miljoonaa asuu miehitetyn Länsirannan siirtokunnissa. Miehitettyjen alueiden palestiinalaisilla ei ole minkään maan kansalaisuutta. Lisäksi Palestiinan ulkopuolella elää noin viisi miljoonaa palestiinalaista pakolaista, suurin osa vuoden 1948 etnisten puhdistusten uhrien jälkeläisiä. Heistä osalla on asuinmaansa kansalaisuus, toisilla ei ole kansalaisuutta lainkaan.

 

Ensimmäinen intifada ja Oslon sopimus

 

Vuonna 1987 miehitetyillä alueilla alkoi kansannousu, intifada (sana tarkoittaa kirjaimellisesti ”pois ravistamista”), joka haastoi Israelin sotilashallinnon. Israel yritti kukistaa kansannousun väkivalloin ja surmasi noin tuhat palestiinalaista (israelinjuutalaisia kuoli kansannousussa noin sata). Lopulta Israel joutui kuitenkin neuvottelemaan muutoksista miehitetyillä alueilla. Neuvotteluja ei käyty kansannousun ruohonjuuritason johdon kanssa, vaan Israelin neuvottelukumppanina oli palestiinalaisten virallinen edustaja, PLO (Palestine Liberation Organization) jota johti Jasser Arafat. Salaisten neuvottelujen tuloksena allekirjoitettiin vuonna 1993 Oslon sopimus. Oslon sopimuksen myötä perustettiin Palestiinalaishallinto (PA, Palestinian Authority), jonka tehtäväksi tuli hallinnoida osaa miehitetyistä alueista Israelin puolesta ja estää palestiinalaisten vastarinta miehitykselle. PA on taloudellisesti riippuvainen ulkopuolisesta tuesta, josta valtaosa tulee EU:lta ja Yhdysvalloilta, jotka ovat Israelin liittolaisia.

 

Toinen intifada

 

Oslon sopimuksen mukaan miehitettyjen alueiden kohtalosta oli tarkoitus sopia lopullisesti vuoteen 1996 mennessä. Sen sijaan sotilashallinto jatkui ja miehitetyt alueet eristettiin entistä tiukemmin. Tämä takia vuonna 2000 alkoi toinen intifada. Kuten ensimmäisen intifadan aikana, Israel vastasi kansannousuun väkivaltaisesti. Tällä kertaa palestiinalaisetkin siirtyivät käyttämään Israelin tavoin laajamittaista ja voimakasta väkivaltaa. Kuolleiden määrä kasvoi ja palestiinalaisten ja israelinjuutalaisten osuudet kuolleista lähenivät toisiaan. Ensimmäisen intifadan aikana 1987-1993 palestiinalaisia tapettiin noin kymmenen kertaa enemmän kuin israelinjuutalaisia, vuosien 2000 ja 2005 välillä israelinjuutalaisia tapettiin noin 1000 ja palestiinalaisia noin 3000. (Tässä tarkempi katsaus kuolleiden määrään vuodesta 2000 nykypäivään.)

Toisen intifadan katsotaan loppuneen vuonna 2005. Palestiinalainen ryhmä Hamas, joka oli noussut intifadassa johtavaan asemaan, aloitti silloin yksipuolisen tulitauon. Hamas osallistui palestiinalaisten poliittiseen prosessiin ja voitti PA:n parlamenttivaalit 2006. Valinta johti siihen, että Yhdysvallat ja EU rankaisivat Gazan kaistaa talouspakotteilla. Vuonna 2007 Fatah-puolue, joka aiemmin johti PA:ta, suunnitteli ottavansa PA:n haltuun sotilasvallankaappauksessa Israelin ja Yhdysvaltojen tuella, mutta Hamas esti tämän väkivalloin. Gaza jäi Hamasin haltuun ja Länsiranta Fatahille. Koska Fatah, joka toimii yhteistyössä Israelin sotilasmiehityksen kanssa, ei enää hallinnut Gazan kaistaa, Israel, Egypti, EU ja Yhdysvallat asettivat alueen tiukkaan saartoon.

 

Erottelumuurista kansainväliseen yhteistyöhön

 

Toisen intifadan aikana Israel alkoi rakentaa muuria Länsirannalle. Muuri kulkee enimmäkseen miehitetyillä alueilla ja sulkee suuren osan siirtokunnista Israelin puolelle. Muurin tarkoituksena on erottaa toisistaan israelinjuutalaiset ja miehitettyjen alueiden palestiinalaiset. Koska siirtokuntien sijainti on valittu siten, että ne hallitsevat Länsirannan aluetta, muuri jättää Israelin puolelle myös suuren määrän miehitettyjen alueiden palestiinalaisia, ja se leikkaa useita palestiinalaisia kyliä kahtia. Israelissa muurin edustamaan erottelupolitiikkaan viitataan heprean kielen sanalla hafrada, mikä tarkoittaa erottelua, eli samaa kuin afrikaansin apartheid. Muurin lisäksi useat muut kulkuesteet jakavat miehitetyt alueet lukuisiksi toisistaan erotetuiksi pirstaleiksi.

Heinäkuun 9. päivä 2004 Kansainvälinen tuomioistuin antoi YK:n yleiskokouksen pyynnöstä lausuntonsa erottelumuurista. Tuomioistuin totesi, että muuria ei voi oikeuttaa Israelin esittämillä turvallisuustekijöillä, että se on laiton ja tulisi purkaa. Tämän rohkaisemana palestiinalainen kansalaisyhteiskunta esitti heinäkuun 9. päivänä 2005 pyynnön Israelin asettamisesta kulttuurilliseen, akateemiseen ja taloudelliseen boikottiin sekä talouspakotteisiin Etelä-Afrikan mallin mukaisesti. Tämä BDS (Boycott, Divestment, Sanctions) -kampanja on edennyt muutamassa vuodessa huomattavasti.

Merkittävin toisen intifadan jälkeinen kehitys on vastarinnan painopisteen siirtyminen poliittisista järjestöistä ruohonjuuritason kansalaistoimintaan, jonka oleellinen osa on yhteistyö israelilaisten ja kansainvälisten tahojen kanssa. Siinä missä Fatahin ja Hamasin pääasiallisia toimintamuotoja ovat olleet neuvottelut ja aseellinen vastarinta, ruohonjuuritason vaikuttaminen perustuu aseettomaan suoraan toimintaan ja kansainväliseen painostukseen Israelin apartheidin lopettamiseksi. Muutokseen ovat vaikuttaneet väkivaltaisen vastarinnan epäonnistuminen ja kasvava tietoisuus siitä, että Fatahin hallussa olevat palestiinalaisia periaatteessa edustavat järjestöt PLO ja PA auttavat ylläpitämään sotilasmiehitystä.

Ruohonjuuritason toimintaan kuuluu kansainvälisten aktivistien yhteistyö Palestiinassa. Heidän läsnäolonsa suojelee palestiinalaisia ja auttaa levittämään tietoa tapahtumista. Erotusmuurin vastustaminen paikan päällä ja Gazan saarron rikkominen ovat erityisen näkyviä yhteistyön muotoja, mutta kansalaistoimijat myös esimerkiksi suojelevat kouluun meneviä lapsia ja oliivinpoimijoita siirtokuntalaisten väkivallalta. Kansainvälinen ruohonjuuritason tuki myös osoittaa palestiinalaisille konkreettisesti, että he eivät ole yksin Israelin apartheidia vastassa. Toiminta miehitetyillä alueilla, kuten talojen tuhoamisten dokumentointi ja kotien jälleenrakentaminen, on keskeinen osa ICAHDin toimenkuvaa.

 

Valikoima kirjallisuutta

 

Nykytilanteesta Palestiinassa

Ali Abunimah: One Country: A Bold Proposal to End the Israeli-Palestinian Impasse (Metropolitan Books, 2006)

Jonathan Cook: Disappearing Palestine: Israel’s Experiments in Human Despair (Zed Books, 2008)

Jeff Halper: Obstacles to Peace: A Reframing of the Palestinian-Israeli Conflict (ICAHD, 2009)

Ben White: Israeli Apartheid: A Beginner’s Guide (Pluto Press, 2009)

 

Antisemitismistä

Eero Kuparinen: Antisemitismin musta kirja: juutalaisvainojen pitkä historia (Atena, 2006)

 

Sionismista

Theodor Herzl: Juutalaisvaltio (Savukeidas, 2010)

Nur Masalha: Expulsion of the Palestinians: The Concept of ”Transfer” in Zionist Political Thought, 1882-1948 (Institute for Palestine Studies, 1992)

Shlomo Sand: The Invention of the Jewish People (Verso, 2010)

 

Etnisistä puhdistuksista

Ilan Pappe: The Ethnic Cleansing of Palestine (Oneworld Publications, 2007)

Rosemary Esber: Under the Cover of War: The Zionist Expulsion of the Palestinians (Arabicus Books & Media, 2009)

 

Israelin ja arabimaiden suhteista, historiasta

Hannu Juusola: Israelin historia (Gaudeamus, 2005)

Noam Chomsky: Fateful Triangle: The United States, Israel and the Palestinians (Pluto Press, 1999)

Hannu Reime: Israel/Palestiina, kahden kansan luvattu maa (LIKE, 2003)

Avi Shlaim: The Iron Wall: Israel and the Arab World (Penguin, 2001)

 

Israelin palestiinalaisista kansalaisista

 

Susan Nathan: Toinen Israel (Otava, 2005)

Ilan Pappe: The Forgotten Palestinians: A History of the Palestinians in Israel (Yale University Press, 2011)

Ben White: Palestinians in Israel: Segregation, Discrimination and Democracy (Pluto Press, 2011)

 

Oslon sopimuksen ajasta

Amira Hass: Drinking the Sea at Gaza (Owl Books, 2000)

Edward Said: The End of the Peace Process (Granta Books, 2002)