Näkökulma: Syrjintä on osa Israelin valtion virallista politiikkaa

Pauli Huotari
Julkaistu Maailma.net:ssä 13.3.2012

Tuhottuja taloja Lodin seka-asutus -kylässä. (Kuva: Pauli Huotari)Tuhottuja taloja Lodin seka-asutus -kylässä. (Kuva: Pauli Huotari)

Heinäkuussa 2011 vierailin Israelissa seka-asutus -kylänä tunnetussa Lodissa, jossa karkeasti puolet asukkaista on juutalaista ja puolet palestiinalaista syntyperää.

Saavuin kerrostalojen takana sijaitsevalle kiviselle ja puskaisalle alueelle, joka oli täynnä roskaisia betoni- ja rautakasoja. Alueella oli edeltävänä talvena tuhottu seitsemän arabiperheen kotia.

Eräs tuhottujen talojen asukkaista, Riad Abu Eid, kertoi että kaikki talojen asukkaat oli heitetty ulos sateeseen ilman, että heille annettiin aikaa kantaa omaisuutensa ulos purkumääräyksen saaneista kodeistaan. Perheille ei myöskään tarjottu väliaikaista suojapaikkaa. Kaikki tuhotut talot sijaitsivat perheiden omistamilla tonteilla.

Talot tuhottiin sillä verukkeella, että Israelin viranomaiset olivat kaavoittaneet alueen maatalouskäyttöön. Tuhottujen talojen asukkaat joutuivat jäämään telttoihin raunioiden viereen asumaan, koska muuten he menettäisivät maansa. Usein teltatkin saavat tuhoamismääräyksen.

Tuhottujen talojen raunioilta, noin puolen kilometrin päässä, näkyy israelinjuutalaisten asuttama kerrostaloalue. Kun kyseistä aluetta alettiin rakentaa, se oli kokonaan kaavoitettu maatalouskäyttöön. Rakennustöiden alettua kaavoitusta muutettiin yhdessä päivässä siten, että rakentaminen israelinjuutalaisille sallittiin.

Beduiinien tunnustamattomat kylät

Israel/Palestiinan alueella on aina elänyt paimentolaiselämäntapaa harjoittavia beduiineja. Kun Israel alkoi rajoittaa beduiinien liikkumista, heidän elämäntapansa vaikeutui huomattavasti. 1960- ja 1970-luvulla Israel tarjosikin heille mahdollisuutta muuttaa erityisille kaupunkimaisille asuinalueille. Arviolta puolet heistä muutti kyseisiin townshipeihin.

Näillä beduiineilla ei ollut juurikaan kiinteää omaisuutta. Noin puolet, ne, joilla oli alkeellisia asumuksia, kotieläimiä tai muuta omaisuutta, jäivät paikalleen. He elävät maanviljelyllä ja kasvattamalla kotieläimiä ja asuvat kylissä, joita Israelin valtio ei tunnusta.

Kylät ovat 400-6000 hengen suuruisia. Israelin lainsäädännön mukaan yli viidenkymmenen hengen asutuskeskuksiin vedetään vesi ja sähkö. Näin ei kuitenkaan toimita beduiinikylien kohdalla, vaikka ne olisivat asukasluvultaan monikymmenkertaisia, ja vaikka vesi- ja sähkölinjat kulkisivat valmiiksi kylän lähellä.

Ali, eräs Negevin beduiiniyhteisön aktiivisimmista jäsenistä, kertoi, että Israelin valtion mukaan heidän elämäntapansa ei ole kannattavaa, eikä sillä ole tulevaisuutta. Israelin valtio kuitenkin tukee taloudellisesti juutalaisia pienviljelijöitä, jotka elävät samanlaisilla alueilla.

Koska maa-alueita, joilla kylät sijaitsevat, ei ole kaavoitettu asumiskäyttöön, ovat kaikki asumukset Israelin mukaan laittomia ja viranomaiset tuhoavat niitä viikoittain, toisinaan kokonaisia kyliä kerrallaan. Israel jättää näissäkin tapauksissa kansainvälisen lain vastaisesti tarjoamatta korvaavaa majoitusta. Joskus harvoin beduiineille annetaan mahdollisuus muuttaa yhteen seitsemästä heille suunnatusta asuinalueesta, joihin Israelin viranomaiset ovat ahtaneet suurimman mahdollisen määrän arabeja mahdollisimman pienelle alueelle. Näiden “kaupunkien” koulutustaso on Israelin heikointa, palvelut ja infrastruktuuri ovat puutteellisia, työttömyysprosentti on korkea ja niissä on olemattomat työllistymismahdollisuudet.

Juutalainen ja vain juutalainen valtio

Erottelu ja syrjintä on kirjattu Israelin lainsäädäntöön. Jos Israelin kansalainen avioituu palestiinalaisen kanssa joka asuu Gazassa, Länsirannalla, Israelin naapurimaissa tai millä tahansa Israelin “turvallisuusuhaksi” määrittelemällä alueella, eivät he saa asua yhdessä Israelin puolella. Perheenyhdistäminen on täten mahdotonta.

Viidennes Israelin kansalaisista on syntyperältään palestiinalaisia ja perheenyhdistämishakemukset laaditaan yleensä heidän avioituessaan miehitettyjen alueiden asukkaiden kanssa. Miehitetyille palestiinalaisalueille muuttaminen on myös mahdotonta israelilais-palestiinalaiselle parille, armeijan määräysten kieltäessä sen Israelin kansalasilta.

Edellä mainitut tapaukset ja seikat eivät ole marginaalisia ääriesimerkkejä, vaan osa Israelin palestiinalaisiin kohdistamaa erottelupolitiikkaa. Miehitetyillä palestiinalaisalueilla tilanne on vakavampi, mutta onkin syytä huomioida, ettei Israel/Palestiina -konfliktissa ole kyse vain rajoista ja niiden sijainnista, vaan myös Israelin harjoittamasta apartheid-politiikasta. Tämä politiikka näkyy kaikissa Israelin toimissa palestiinalaisia kohtaan, olivat he sitten Israelin kansalaisia, miehitettyjen palestiinalaisalueiden asukkaita tai diasporassa eläviä palestiinalaisia pakolaisia.

Käsitellyissä tapauksissa on aniharvoin edes muodollisesti kyse “turvallisuussyistä”, vaikka Israel pyrkiikin antamaan ulkomaailmalle päinvastaisen vaikutelman. Sen sijaan kyse on Israelin tavoitteesta pitää itsensä juutalaisena valtiona “massiivisella juutalaisenemmistöllä”, kuten Israelin entinen pääministeri Ariel Sharon on tämän ilmaissut.

Israelin suuri ongelma on, että se määrittää itsensä juutalaiseksi ja demokraattiseksi valtioksi. Määritelmä on paradoksaalinen, sillä demokraattisessa valtiossa valtiovalta kuuluu maan kansalaisille, ei yksittäiselle kansanryhmälle.

Israel ei näin virallisesti ole kansalaistensa valtio, vaan kaikkien maailman juutalaisten valtio, jossa muut kuin juutalaiset ovat täten de facto toisen luokan kansalaisia. Israel vaatiikin, että palestiinalaiset eivät ainoastaan tunnusta Israelia, vaan että he tunnustavat Israelin juutalaisvaltiona. Mikään muu valtio maailmassa ei vaadi itseään tunnustettavaksi yhden, eri puolilla maailmaa asuvan uskonnollis-kulttuurisen ryhmän kollektiivisena valtiona.

Apartheidia sanan nimenomaisessa merkityksessä

Israelin palestiinalaisia kohtaan harjoittamalla politiikalla on yhteisiä piirteitä Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmän kanssa, joskin analogia näiden välillä on vain suurpiirteinen.

YK on määritellyt tarkasti apartheid-sanan merkityksen kansainvälisessä laissa. YK:n apartheid-yleissopimus vuodelta 1973 määrittelee apartheidin rikokseksi, jossa yksi väestönryhmä hallitsee ja alistaa muita ryhmiä järjestelmällisesti ja epäinhimillisesti. Monet kansalaisjärjestöt ja tutkintalautakunnat ovat todenneet Israelin syylliseksi apartheidiin (muun muassa The Human Sciences Research Council of South Africa ja The Russel Tribunal on Palestine), mutta myös monet Israelin tunnetuimmista poliitikoista ovat pidäkkeettä todenneet Israelin harjoittavan apartheid-politiikkaa.

Esimerkiksi sana ‘erottelu’ on hepreaksi hafrada. Israelin valtion käyttämä virallinen nimitys muurille, joka kulkee suurimmaksi osaksi Länsirannan sisällä anastaen kymmenyksen Länsirannasta Israelille, on mikhshol ha-hafrada, erottelumuuri.

Ei ole sattumaa, että hafrada tarkoittaa afrikaansiksi apartheidia. Otin yhteyttä Jeff Halperiin, ICAHD:in (Israeli Committee Against House Demolitions) perustajaan ja entiseen Nobelin rauhanpalkinnon ehdokkaaseen, ja pyysin häntä kuvailemaan Israelin valtion virallista politiikkaa palestiinalaisia kohtaan. Hän vastasi, että

“Hafrada, tarkoittaen “erottelua” tai apartheidia hepreaksi, on termi, jota Israel käyttää kuvatessaan politiikkaansa palestiinalaisia kohtaan, olivat he sitten Israelin kansalaisia tai miehitettyjen alueiden asukkaita. Se on osa Israelin julistamaa koko maahan kohdistuvaa “juutalaistamispolitiikkaa”.

“Palestiinalaisiin jokapuolella maata vaikuttava erottelu ja alistaminen, mukaan lukien systemaattinen ja määrätietoinen palestiinalaisten karkottamispolitiikka , on apartheidia sanan nimenomaisessa merkityksessä”, Halper sanoo.

Italian entisen pääministerin Massimo D´Aleman mukaan Israelin entinen pääministeri Ariel Sharon totesi hänen Israelin vierailullaan, että bantustan-malli on kaikkein sopivin ratkaisu konfliktiin.

Sharon oli yksi niin sanotun tiekartta-suunnitelman arkkitehdeistä. Tiekarttasuunitelma tarkoittaa Länsirannan kansainvälisen lain vastaisiin siirtokuntiin rakennettavia, vain Israelin kansalaisille sallittuja moottoriteitä, jotka takaavat turvallisuuden siirtokuntalaisille ja samalla paloittelevat Länsirannan palestiinalaisalueet entistä pienempiin osiin ja vaikeuttavat palestiinalaisten liikkumista entisestään. Israelin entinen pääministeri ja nykyinen puolustusministeri Ehud Barak sanoi vuonna 2010:

“Jos ja niin kauan kuin Jordan[-joen] ja [Väli]meren välissä on vain yksi poliittinen entiteetti, nimeltä Israel, se päätyy olemaan joko ei-juutalainen tai ei-demokraattinen… Jos palestiinalaiset äänestävät vaaleissa, kyseessä on kahden kansan valtio, jos eivät, kyseessä on apartheid-valtio”.

Yksi vai kaksi valtiota?

Barakin esittämistä vaihtoehdoista Israel toteuttaa hanakasti jälkimmäistä. Tilanne muuttuu siten, että Israel joko vetäytyy kansainvälisesti tunnustetuille rajoille antaen palestiinalaisille palestiinalaisten enemmistön peräänkuuluttaman itsenäisyyden ja suvereenin valtion tai myöntämällä miehitettyjen alueiden palestiinalaisille äänioikeuden luoden historialliseen Palestiinaan yhden valtion.

Pauli Huotari on ICAHD Finlandin jäsen.

Leave a Reply

Scroll to top