Julkaistu AntroBlogissa 13.11.2017: https://antroblogi.fi/2017/11/beduiinien-oikeuksien-puolustaja/
Yeela Raanan, beduiinien oikeuksien puolustaja
Lokakuun lopulla Helsingissä vierailivat israelilaiset ihmisoikeusaktivistit Yeela Raanan ja Attia Al-Asam, Suomeen heidät olivat kutsuneet ICAHD Finland (Israeli committee against house demolition) ja Suomen rauhanpuolustajat. Raanan on antropologi, ihmisoikeusaktivisti ja yliopistonopettaja. Sain kunnian emännöidä heitä kotonani lähes viikon, jolloin meillä oli runsaasti aikaa keskustella arjesta ja politiikasta Israelissa sekä beduiinien asemasta samaisessa maassa.
Molemmat työskentelevät kansalaisjärjestössä, joka taistelee beduiinien kansalaisoikeuksien puolesta. Regional Council of Unrecognised Villages (RCUV) on Israelissa rekisteröity ruohonjuuritason järjestö, joka edustaa Negevin aavikolla olevia kyliä ja yhteisöjä, joiden olemassaoloa Israel ei tunnusta. Järjestön päätavoitteena on taata beduiineille oikeus maahan ja tuoda peruspalveluja heidän asuinalueilleen. Raanan on Israelin juutalainen ja Al-Asam Israelin palestiinalainen beduiini Negevistä.
Israelissa arabivähemmistöjä sorretaan. Kaikkein heikoimmassa asemassa ovat Etelä-Israelissa Negevin aavikolla asuvat beduiinit. Heidän asuttamansa alue, Negevin aavikko, on Saharan jatketta. Siellä aavikko muuttuu vähitellen vehreämmäksi ja soveltuu sekä paimentolaisuuteen että viljelemiseen, jotka ovat perinteisesti olleet tärkeä osa Negevin beduiinien toimeentuloa ja elämäntapaa. Maanviljelyn edellytyksenä on pysyvä oikeus maahan. Israelin valtion kanta on, että beduiinit ovat nomadeja, joiden ei tarvitse omistaa maata. Paimentolaisuuden leima on tuottanut suuria vaikeuksia beduiineille ja johtanut 70 vuotta kestäneeseen taisteluun maaoikeuksien puolesta.
Yeela Raanan
Haastattelun aluksi Raanan kertoo minulle tarinan mustasta vuohesta, joka on perinteisen beduiinikulttuurin ylläpitämisen kannalta keskeisessä asemassa. Vuohen karvoista punottiin lankaa telttoihin ja eläinten maitoa käytettiin ruoanlaitossa. Eläimet ovat erityisen hyvin sopeutuneet asumaan aavikolla, koska pärjäävät vähällä vedellä ja karkealla rehulla. Aavikon ekosysteemi on myös riippuvainen vuohista — puiden ja pensaiden siemenet kulkeutuvat eläinten lannassa. Vuonna 1950 Israelin viranomaiset asettivat Musta vuohi -lain, joka kielsi vuohien laiduntamisen. Kiellon mukana osa beduiinien kulttuurista hävisi. Tänä päivänä musta vuohi on lähes kokonaan kadonnut Negevin alueelta. Raanan painottaa, että tämä on vain yksi tapa joka monien muiden joukossa hankaloittaa beduiinien elämää.
Taistelu maan puolesta
Beduiinikylien tunnustamattomuuden taustalla on pitkäaikainen prosessi maaoikeuksien turvaamiseksi. Beduiinien perinteisen järjestelmän mukaan maa on kuulunut yhteisölle ja ollut yhteisön käytössä. Osmanien vallan aikana beduiinit eivät halunneet rekisteröidä maa-alueitaan. Heillä oli oma maanomistusjärjestelmänsä, eivätkä he halunneet maksaa veroja valloittajille. Samoin brittivallan aikana he välttivät omistusoikeuden rekisteröimistä. Israelin valtion alkuvuosina isoilla maa-alueilla maan omistusoikeutta ei oltu virallisesti vahvistettu.
Israelin valtion perustamisvuonna 1948 Negevin alueella asui 70 000 beduiinia. Hallitus halusi päästä eroon heistä ja lastasi heitä rekkoihin, jotka ajoivat naapurivaltioon Jordaniaan, mutta myös Gazan ja Siinain alueelle. Israelin beduiiniväestön määrä hiipui rajusti neljässä vuodessa 11 000 henkilöön. Vuonna 1956 hallitus päätti keskittää beduiiniväestöä tietyille alueille, eräänlaisiin reservaatteihin. Myöhemmin rakennettiin useita asutuskeskuksia heitä varten, mutta osa väestöstä jäi asumaan aavikolle.
Maan rekisteröimisprosessi käynnistettiin 1971 ja lopetettiin kahdeksan vuotta myöhemmin. Aluevaatimukset eivät koskaan muuntuneet maan viralliseen omistukseen. Tämä on osa hallituksen sortostrategiaa arabiväestöä kohtaan, Raanan selittää. Tilanne oli pahempi etelässä, koska siellä väestö oli keskimäärin vähemmän koulutettua ja köyhempiä kuin muualla maassa.
Vuosien saatossa väestö on kasvanut runsaasti johtuen perinteistä, naisten alhaisesta koulutustasosta, paremmasta terveydenhuollosta, ja köyhyydestä. Tänä päivänä Israelissa asuu yhteensä noin 240 000 beduiinia. Vaikka he ovat Israelin kansalaisia kolmannessa sukupolvessa, hallitus ei ole rekisteröinyt heidän kyliään. Kyliin ei ole rakennettu kouluja tai muita peruspalveluja. Lapset kuljetetaan busseilla koulukeskuksiin. Ainoastaan puolet perheistä haluaa lastensa jatkavan opiskelua lukiossa, koska kuljetusjärjestelmä on niin hankala ja matka turvaton.
Raanan haluaa haastattelun aikana näyttää missä RCUV:n toimisto sijaitsee, mutta karttanäkymä Google Maps -sovelluksessa näyttää pelkkää tyhjyyttä. Hän huokaisee turhautuneena.
“Juuri tätä minä tarkoitan sanalla tunnustamaton. Virallisten tahojen mukaan kylät eivät ole olemassa. Sinne ei tule vettä, ei sähköä, eikä kunnollisia teitä. Olemme vuosia yrittäneet saada bussipysäkkiä kylien kohdalle, siinä onnistumatta.”
RCUV on tuottanut omia karttoja, johon Negevien kyliä on merkitty.
Kuva: Susanne Ådahl
Polku antropologiaan
Minua kiinnosti erityisesti Raananin tausta ihmisoikeusaktivistina ja antropologina. Mikä oli aikoinaan tuonut hänet tämän kysymyksen äärelle? Raanan on kotoisin Negevin alueelta ja muistaa leikkineensä lapsena aavikolla. Beduiinien kohtalo hämmästytti häntä, ja sai hänet ihmettelemään miksi he elävät kurjuudessa. Samalla hän kiinnostui heidän tavastaan elää. Jo silloin hän ymmärsi, että köyhyys ei johdu ihmisestä itsestä vaan häntä ympäröivistä olosuhteista.
“Minut kasvatettiin israelilaisena juutalaisena, sionistina ja länsimaalaisena ihmisenä. Länsimaalaisuuden mukanaan tuoma orientalismi oli osa minua. Tajusin, että jotain oli pielessä israelilaisessa yhteiskunnassa, mutta en tiennyt mitä se oli. Lisäksi en ymmärtänyt, miten minun olisi pitänyt suhtautua siihen. Kukaan ei kertonut minulle mitään asiasta.“
Siitä alkoi pitkä tie aktivistina ja herääminen siihen tosiasiaan, että maan hallitus ei aja tasapuolisesti kaikkien kansalaisten oikeuksia. Raanan on elämänsä aikana seurannut, miten hallitus pyrkii hankaloittamaan marginalisoitujen kansanryhmien oikeuksia nauttia perusoikeuksistaan kansalaisina. Lisäksi median antama kuva vähemmistöistä piirtää kielteisen ja vääristyneen kuvan heistä. Negev-kysymyksen kanssa Raanan on ollut tekemisissä 16 vuotta. Hän on ollut aktiivisesti mukana useassa kansalaisjärjestössä, jotka vastustavat miehitystä ja apartheid-järjestelmää Israelissa.
RCUV:ssä Raanan on tehnyt työtä sekä palkallisena että vapaaehtoisena. Järjestön nykyisellä toiminnanjohtajalla Al-Asamilla kesti kauan, ennen kuin hän saattoi luottaa Raananiin. Oli odotettavissa, että sortoa kokenut arabivähemmistöön kuuluva henkilö suhtautuu epäilevästi Israelin juutalaiseen. Miksi tämä haluaa vaarantaa oman asemansa yhteiskunnassa varsinkin, kun taistelu koskee muita kuin oma väestöryhmää? Työ tuo mukanaan riskejä. Jos Israelin kansalainen puhuu kielteisesti maansa politiikasta ulkomailla tämä tulkitaan maanpetokseksi. Raanan on jo useita kertoja saanut maanpetturin leiman: silti taistelu jatkuu.
Raananin ura antropologiaan kulki monien mutkien kautta. Hän aloitti opiskelut yliopistolla tietotekniikassa ja myöhemmin siirtyi opiskelemaan matematiikkaa, jossa hänellä on kandintutkinto. Perhe muutti Yhdysvaltoihin, Salt Lake Cityyn, 1980-luvun loppupuolella, jolloin Raananin mies sai opiskelustipendin yliopistoon. Raanan työskenteli heprean opettajana ja kävi töiden ohella kaikenlaisilla kursseilla yliopistolla, niistä yhtenä antropologia.
Rakkaussuhde antropologiaan johti vuosia myöhemmin Israelissa 1 500 -sivuiseen väitöskirjaan, joka käsitteli palestiinalaisten teinityttöjen koulutusta. Kenttätyö sijoittui pohjois-Israeliin, galilealaiseen kylään. Siellä hän seurasi lukiolaisia teinityttöjä. Koko hänen sosiaalinen elämänsä pyöri kylän ympärillä. Tuossa vaiheessa Raanan oli yksinhuoltajaäiti, jolle alue oli täysin tuntematon.
Tohtorintutkinnon saaminen ei hänelle liittynyt niinkään akateemiseen kunnianhimoon, vaan oli pikemmin tapa lisätä hänen uskottavuuttaan poliittisesti sitoutuneena henkilönä ja naisena miesvaltaisessa maailmassa.
“En tehnyt tätä akateemisista syistä, vaan koska olen aina halunnut olla ihmisoikeusaktivisti. Tajusin, että naisena ja ihmisoikeusaktivistina ihmiset eivät kuuntele minua. Hoksasin, että jos nimeni edessä on tohtorin titteli, se lisäisi uskoa sanomani merkittävyydestä. Kyllä se toimii. Se oli tapa saada tehdä sitä, mistä pidän eniten.”
Opettajana ja poliittisena toimijana
Raananin elämä kytkeytyy akateemiseen maailmaan opetustyön kautta. Hän opettaa sosiologiaa korkeakoulussa. Erityisesti kurssi nimeltään “Alistaminen politiikkana” on hänen mielestään aina yhtä kiinnostava opettaa. Sapir College, jossa hän opettaa, sijaitsee Israelin näkökulmasta periferiassa ja enemmistö oppilaista on ensimmäisen sukupolven israelilaisia.
Kurssi on rakennettu niin, että ensin käydään läpi sorrettujen historiaa ja erityisesti juutalaisten sorrettua asemaa. Lopussa Negevin beduiinien esimerkkiä käyttämällä osoitetaan, miten sorretuista voi kehkeytyä sortajia. Raanan valoittaa opiskelijoille, että kun sortoa on kokenut 70 vuotta, taistelu ei koske ainoastaan oikeuksia vaan se on myös taistelua itsekunnioituksen puolesta. Kurssikirjallisuutena käytetään martiniquilaisen yhteiskuntafilosofin ja psykiatrin Frantz Fanonin kirjaa The Wretched of the Earth, brasilialaisen sorrettujen pedagogiikan kehittäjän Paolo Freiren teosta Pedagogy of the Oppressed sekä algerialaisen juutalaisen filosofi Albert Memmin teosta The Colonizer and the Colonized. Opiskelijoiden on aluksi usein vaikeaa asettaa itsensä sortajan rooliin, mutta sen ymmärtäminen on opetuksen tarkoitus.
Tällä tavalla poliittinen ajattelutapa voidaan integroida opetukseen. Samalla se on hyvin antropologinen tapa esittää inhimillistä kokemusta ja toimimista, kokonaisvaltaisesti ja monesta näkökulmasta käsin.
Antropologia ja aktivismi
Antropologia on verraten pieni ala Israelissa ja työtä antropologina on vaikeaa saada. Raananin yhteys maansa muihin antropologeihin on vähäinen, koska heidän mielestään hän edustaa turmeltua, ei oikeaoppista antropologiaa. Hänet tunnetaan ensisijaisesti aktivistina. Monet antropologit Israelissa, kuten myös muualla, ovat sitä mieltä, että antropologiaa ja politiikkaa ei sovi sekoittaa keskenään.
Yleinen mielipide on, että tämä tekee hallaa objektiivisuudelle ja vaikeuttaa ilmiöiden tarkkailua ulkopuolelta käsin. Samalla pitäisi kuitenkin osallistua ihmisten elämään. Tämä on tietysti vaikea yhtälö, jos aktivismin nähdään tarkoittavan liikaa osallistumista ihmisten elämään, sillä siinä pyritään olemaan mukana muuttamassa heidän elinolosuhteitaan heidän kanssaan. Samalla pitäisi kuitenkin ylläpitää tarkkailijan roolia. Yhdysvaltalainen antropologi Nancy Scheper-Hughes, joka aikoinaan tutki Brasilian slummissa asuvia äitejä, on selittänyt miksi on tarpeen osallistua sorrettujen ihmisten taisteluun rinta rinnan: koska vasta silloin kokee ja oikeasti ymmärtää, mitä heillä on pelissä.
Goat in the Desert. Kuva: Jon Connell (CC BY 2.0)
Muutoksen tuulia on toki havaittavissa. Joku vuosi sitten Raanan kutsuttiin puhumaan Israelin antropologiyhdistyksen paneeliin tunnettujen israelilaisten antropologien kanssa. Teemana oli antropologia ja aktivismi. Paneelissa nousi esille amerikkalaisen antropologiyhdistyksen AAA:n asettama boikotti israelilaisia antropologisia tahoja kohtaan, osana niin sanottua BDS- (Boycott, Divestment, and Sanctions) kampanjaa. Raanan puolsi kampanjaa, koska on sitä mieltä, että on tarpeen ottaa käyttöön kaikki olemassa olevat rauhanomaiset keinot miehityksen lopettamiseksi.
“Inhoan väkivaltaisia ratkaisuja. En pidä siitä, että meitä heitetään raketeilla. En pidä siitä, että pommitetaan Gazaa. En pidä terroristien hyökkäyksistä. En pidä siitä, että palestiinalaisia tapetaan. Väkivaltaa käyttämällä ei ratkaista mitään. Väkivallattomat keinot ovat hyviä, kuten kaupalliset pakotteet. Tehkää meistä köyhiä ja kurjia, mutta älkää lähettäkö ohjuksia. En halua toista Intifadaa.”
Tämä ei ole yleinen linja israelilaisten antropologien keskuudessa. Raanan ei välitä vaikka hänet suljetaan antropologiryhmän ulkopuolelle. Antropologia on hänelle väline ja keino saavuttaa oikeudenmukaisuutta ja tiedottaa sorrosta. Inhimillisyys on päällimmäisenä.
Viimeisenä päivänä Suomessa Raanan haluaa ostaa suomalaista juustoa tuliaiseksi. Hän on tietoinen, että se on vaarassa muuntua homejuustoksi kotimatkalla. On nimittäin tavallista, että juuri hänen matkalaukkunsa häviää. Yleensä se ilmestyy joitakin kuukausia myöhemmin ehjänä ja avaamattomana. Kiusaamisen muotoja on monia, mutta aktivisti ei lannistu.
KIRJOITTAJA
Susanne Ådahl on erikoistunut lääketieteelliseen antropologiaan, ja on usean vuoden ajan tehnyt post-doc -tutkimusta elinsiirron saaneiden kokemuksista. Hänen tuorein tutkimuksensa käsitteli äänten kuulijoiden kokemuksia ja sitä, miten ilmiö linkittyy mielen teorioihin. Lisäksi hän on ollut mukana hankkeessa, jossa tutkittiin kummia kokemuksia nykypäivän Suomessa.