Bruno Jäntti

Valtio-opin opiskelija, Tampereen yliopisto

ICAHD Finland

Sisällys:

1. Johdanto

2.1 Teoreettinen viitekehys

2.2 Termi “sionismi”

2.3 Sionismin raison d’être

2.4 Theodor Herzl (1860 – 1904)

3.1 Sionismi ja Israel/Palestiina -konflikti

3.2 Sionismin suuntauksia

4.1 Sosialistinen sionismi

4.2. Kibbutzit

4.3 Työväensionismin sisäinen ristiriita

4.4 David Ben Gurion

4.4.1 Ben Gurion ja juutalainen usko

5. Lopuksi

————————————————————————————————————————————————————

1. Johdanto

Käsittelen esseessäni työväensionismin traditiota. Käyn aluksi lyhyesti läpi sionismi-käsitteen syntyä ja etymologiaa. Tarkastelen työväensionismin eli sosialistisen sionismin syntyä ja paneudun tarkemmin Israelin valtion historian kenties vaikutusvaltaisimpaan poliitikkoon David Ben Gurioniin (1886 – 1973). Analysoin työväensionismin sisäpoliittista ja toisaalla ulkopoliittista agendaa, ja pyrin osoittamaan näiden kahden työväensionismin eri komponentin keskinäisen ristiriidan. Argumentointini luotettavuuden parantamiseksi käytän lähes yksinomaan lähteitä, joiden poliittinen värittyneisyys on vastakkainen tai etäinen kriittiseen työväensionismin luentaani nähden. Näitä lähteitä ovat mm. American-Israeli Cooperative Enterprisen laatima Jewish Virtual Library -tietosanakirja, Yeshiva University -yliopistossa julkaistava The Commentator -lehti ja Israelin ulkoasianministeriön viralliset Internet-sivut.

Tarkastelen tässä esseessä ensisijaisesti 1900-luvun alkupuolta eli aikaa Maailman sionistijärjestön ensimmäisen sionistikongressin ja vuoden 1948 Israelin perustamisen välillä.

Hepreankieliset sanat on translitteroitu suomen aakkosia vastaaviksi.

2.1 Teoreettinen viitekehys

Työväensionismin ymmärtämiseksi on tunnettava etenkin sosialismin ja kansallismielisyyden käsitteet.

Kansallismielisyys ja -tunne perustuvat ennen muuta kansakunnan käsitteeseen. Nationalismin mukaan kansakunta tarvitsee oman kansallisvaltion. [1]

Kuten Gerard Delanty ja Krishan Kumar kirjoittavat teoksessa The SAGE Handbook of Nations and Nationalism, kansallismielisyys heijasti vallitsevia ajattelutapoja 1800-luvun ”maailmassa, jossa kansallisvaltio oli ensisijainen yhteiskunnallisen organisoitumisen muoto.” [2] Sionismi, juutalaisten kansallismielisyys, syntyi Euroopan aškenasijuutalaisten piirissä, ja mielekkäin viitekehys sionismin tarkastelulle on tutkia sitä eurooppalaisen, olennaisilta osin maallisen kansallismielisyyden muotona.

Sosialismi, joka kansallismielisyyden tavoin on monisyinen käsite, on yhteisnimitys lukuisille yhteiskunnallisille ajatussuunnille, joissa ”markkinoiden anarkia ja laajalle levinnyt köyhyys korvataan keskushallinnolla, yhteistyöllä ja vastavuoroisuudella.” [3] Sosialistiset ajattelutavat näkevät usein tarpeellisena mm. sen, että tuotantoprosessi siirretään yhteiseen omistukseen, ja että yhteisö valvoo talouspolitiikkaa. [4]

2.2 Termi “sionismi”

Termin sionismi (suomeksi myös siionismi; eng. Zionism; ransk. sionisme) kehitti wieniläinen journalisti ja kirjoittaja Nathan Birnbaum (1864 – 1937). “Sionismi” ja monet sanan johdannaiset, kuten “sionistinen” ja “poliittinen sionismi”, tulivat ensi kerran käyttöön Birnbaumin Selbst-Emancipation! -nimisessä lehdessä, jota hän julkaisi opiskelijana. [5]Sanan etymologinen alkuperä juontaa juurensa Jerusalemin vanhan kaupungin lähellä sijaitsevaan Sionin vuoreen (hepreaksi Har Tzion).

2.3 Sionismin raison d’être

Sionismi on juutalaisten kansallisuusaate, jonka tavoitteena oli juutalaisvaltion perustaminen historialliseen Palestiinaan. [6] Sionistiliikkeen onnistuttua tavoitteessaan Israelin perustamisen myötä vuonna 1948 sionismi on alettu mieltää ennen muuta Israelin tukemisena ja vaalimisena.

2.4 Theodor Herzl (1860 – 1904)

Itävalta-unkarissa syntynyt Theodor Herzl nähdään poliittisen sionismin luojana. Herzl syntyi Budapestissa, josta hän muutti perheensä mukana Wieniin vuonna 1878. Hänen vuonna 1896 julkaisemansa teos Der Judenstaat (Juutalaisten valtio) vaati juutalaisilta välitöntä aktivoitumista niin kutsutun juutalaiskysymyksen ratkaisemiseksi. Juutalaiskysymyksellä viitattiin ensisijaisesti niihin ongelmiin, joita juutalaisyhteisöt kohtasivat pyrkiessään elämään Euroopassa tunnustettuina ja tasa-arvoisina vähemmistöinä. Herzlin ratkaisuehdotus, ja myöhemmin sionismi, perustui ajatukseen, jonka mukaan juutalaiset ovat kansakunta. Herzl oli sitä mieltä, että muiden kansakuntien tavoin myös juutalaiset tarvitsevat kansallisvaltion.[7] Tätä tavoitetta ajamaan perustettiin Maailman sionistijärjestö. Vuoden 1897 elokuussa Herzl järjesti Maailman sionistijärjestön ensimmäisen kokouksen Baseliin, Sveitsiin.

3.1 Sionismi ja Israel/Palestiina -konflikti

Tunnettu sionismin ja Israelin tutkija Michael Brenner kirjoittaa: ”Herzl kuvitteli mielessään, että pitkälti asumaton Palestiina oli asumaton maa maattomalle kansalle.” [8] Palestiina oli kuitenkin kaikkea muuta kuin asumaton. [9] Palestiina oli Palestiinan arabien, joista enemmistö oli muslimeja ja vähemmistö kristittyjä, asuttama alue. Tästä ristiriidasta – sionistien pyrkimyksestä perustaa juutalaisvaltio alueelle, jossa sijaitsi Palestiinan arabien yhteiskunta – syntyi konflikti, joka on jo yli sata vuotta vanha.

3.2 Sionismin suuntauksia

Sionistiliikkeen sisälle alkoi sen perustamisen yhteydessä muodostua useita eri suuntauksia. Siinä missä mm. Ze’ev Jabotinskyn johtaman revisionistisen sionismin poliittiset linjaukset olivat avoimesti ristiriidassa liberaaleihin arvoihin nähden, on työväensionismin ja liberaalien arvojen suhde huomattavasti kiinnostavampi tutkimuksen aihe. [10]

4.1 Sosialistinen sionismi

Sosialistisen sionismin kehittäjänä pidetty Nacham Syrkin kirjoittaa: ”Luokaton yhteiskunta ja kansallinen suvereniteetti ovat ainoat keinot juutalaiskysymyksen ratkaisemiseksi. Sosiaalinen vallankumous ja luokkataistelun lakkauttaminen normalisoivat myös juutalaisen ja hänen ympäristönsä välisen suhteen. Juutalaisen täytyy täten liittyä proletariaatin riveihin, sillä proletariaatti on ainoa taho, joka pyrkii lakkauttamaan luokkataistelun ja jakamaan valtaa oikeudenmukaisesti.” [11]

Tästä lainauksesta käy ilmi, kuinka eksplisiittisesti sionistiliikkeen sosialistisiipi kytki itsensä kansainvälisten sosialistien traditioon. Syrkinin käsityksen mukaan sosialismin ja juutalaisten kansallisuusaatteen yhdistäminen johtaisi maailman juutalaisväestön kannalta parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Sekä vannoutuneena sosialistina että sionistina Syrkin jatkaa samassa tekstissään: ”Sosialismi on kaikkien niiden vihollinen, jotka vehkeillen pyrkivät tukahduttamaan kansanryhmän kansallisen luonteen. Sosialistiliike tukee vankkumattomasti kaikkien sorrettujen kansojen pyrkimyksiä vapauttaa itsensä. Jokainen kansalliseen emansipaatioon tähtäävä liike saa moraalisen tukensa sosialistisesta etiikasta ja sosialistisesta vapauden käsitteestä.” [12] Jälkimmäinen lainaus puolestaan ennakoi – Syrkinin sitä vielä tuolloin tiedostamatta – ristiriitaa, joka syntyi sionistien ja Israelin alettua ”tukahduttaa” Palestiinan arabien ”pyrkimyksiä vapauttaa itsensä”.

4.1.1 Kibbutzit

Kibbutzit, vapaaehtoisuuteen ja sosialistisiin rakenteisiin perustuvat kollektiivitilat, ovat työväensionismin ja Israelin keskeisimpiä instituutioita. Kibbutzit mainitaan usein myös esimerkkeinä pitkäaikaisista ja onnistuneista sosialistisanarkistisiin rakenteisiin nojaavista instituutioista. [13]

Kibbutzien sosiaalispoliittisissa järjestelyissä pyritään ”kibbutznikkien” (kibbutzien asukkaiden) väliseen tasa-arvoon päätöksenteossa ja työelämässä. [14] Kibbutzeissa sovelletaan suoraa demokratiaa, ja kibbutznikit päättävät yhdessä mm. kibbutzin budjetista, politiikkalinjauksista ja uusista jäsenistä. [15] Kibbutzit olivat myös sotilaallisesti keskeisiä instituutioita. [16]

4.2 Työväensionismin sisäinen ristiriita

Työväensionismin kokonaisvaltaisessa analyysissä erotetaan toisistaan työväensionismin ulkopoliittiset doktriinit ja toisaalla sisäpoliittiset ohjelmat. Jälkimmäistä on käsitelty yllä.

Siinä missä työväensionismin sisäpoliittiset instituutiot olivat sosialistisia valtarakenteita mukailevia, kuten yllä on tuotu esille, olivat suuntauksen ulkopoliittiset linjaukset sionistisia eli kansallismielisiä. Lähestymistavassaan Palestiinan arabien yhteiskuntaa kohtaan työväensionistit olivat sekä Israelia edeltäneinä vuosikymmeninä että Israelin itsenäisyysjulistuksen jälkeen ensisijaisesti nationalistisia.

Työväensionistiset poliitikot, tunnetuimpana heistä David Ben Gurion (1886 – 1973), olivat israelilaisen puolustus- ja turvallisuuspolitiikan tärkeimpiä hahmoja, jotka omistautuivat Israelin puolustusvoimien vahvistamiselle ja reaalipolitiikalle. [17] Työväensionistit toteuttivat politiikkaa, jonka tuloksena sionistit onnistuivat lopulta syrjäyttämään Palestiinan alkuperäisen väestön vuoden 1948 sodassa. [18] [19] Vuoden 1948 jälkeen Ben Gurionin politiikkaan kuului palestiinalaispakolaisten paluun estäminen, vaikka pakolaisilla on lain takaama oikeus palata koteihinsa. [20] Palestiinalaisten pakolaisten yli 60 vuotta jatkunut ahdinko on toisen maailmansodan jälkeisen ajan pitkitetyin pakolaisongelma. [21]

4.3 David Ben Gurion

Yishuvin (Palestiinan juutalaisyhteisöstä ennen Israelin perustamista käytetty termi) poliittisen kentän ja Israelin kansakunnan rakentamisen kiistaton voimahahmo oli alun perin puolanjuutalainen David Ben Gurion. Ben Gurion oli Israelin pitkäaikaisin pääministeri ja muidenkin israelilaisten kuin työväensionistien arvostama poliitikko. [22] Johtuen Ben Gurionin poikkeuksellisesta valta-asemasta Israelin historiassa, hänen retoriikkansa ja politiikkansa lähempi tarkastelu selventää koko työväensionismin laajempaa problematiikkaa.

4.3.1 Ben Gurion ja juutalainen usko

Vaikka Ben Gurion oli ateisti, hän pyrki hyödyntämään niitä juutalaisen uskon yksityiskohtia, joilla usein puolustettiin sionismia. [23] Ben Gurion kirjoittaa: ”Ei ole tärkeää, onko tarina totuudenmukainen vai epätodenmukainen kuvaus tapahtuneesta. Tärkeää on se, että juutalaiset ovat näin uskoneet aina Ensimmäisestä temppelistä saakka.”

Ben Gurionin harjoittama uskonnollisten dogmien tarkoituksenhakuinen mukauttaminen hänen politikoinnin tapaansa oli yleisessä tiedossa. Arvostetuimpiin juutalaisiin filosofeihin lukeutuva Martin Buber (1878 – 1965) kritisoi mm. Ben Gurionin Sion-käsitteen käyttöä, sillä Buberin mukaan Ben Gurionin ajama kansallisvaltio oli syrjäyttänyt jumalan. Buber kirjoittaa:

”Sion merkitsee muistoa, vaatimusta, kutsumusta. Sion on ihmiskunnan Messiaanisen ajatusrakennelman perusta (…) / Sionismi sen nykyisessä muodossa oli ’näennäis-sionismia’ eikä ’todellista sionismia’ (…) / Näennäis-sionismi ei ole kuin yksi vulgaari nationalismin nykyinen muoto, joka ei tunne muuta auktoriteettia kuin kuvitteelliset kansalliset intressit.”[24]

Toinen tunnettu Ben Gurionin uskovainen kriitikko oli ortodoksijuutalainen tiedemies ja uskonnollinen filosofi Yeshayahu Leibowitz (1903 – 1994). Leibowitz piti kaikkia pyrkimyksiä oikeuttaa valtiollinen asema uskonnollisin perustein ”juutalaisen uskon saattamisena prostituoidun asemaan kansallismielisen kannibalismin ja vallanhimon vuoksi.” Leibowitz kyseenalaisti myös Ben Gurionin tavan käyttää ilmaisua maan ”pyhyys”. [25]

Riippumatta siitä, kuinka vakuuttavina Ben Gurionin erinäisiä teologisia tulkintoja voidaan pitää – aihe, johon ei tässä esseessä voida tilan puutteen vuoksi juurikaan syventyä – Ben Gurionin taipumus mukauttaa uskonnollisia dogmeja hänen politikointiinsa oli silmiinpistävää kahdesta syystä: ensinnäkin, uskonnollisten lähteiden käyttö politiikan välineinä on sinänsä helposti kyseenalaistettavissa; toiseksi Ben Gurion oli ateisti. [26]

5. Lopuksi

Tämän esseen tarkoitus on ollut tuoda esille olennaisia huomioita toisaalla työväensionismin sisäpoliittisesta ajattelusta ja toisaalla sen ulkopolitiikasta. Nämä kaksi osatekijää eivät suoraan kytkeydy toisiinsa. Silmiinpistävä ristiriita työväensionismissa on se, että siinä ajatellaan sisäisesti edistyksellisesti, mutta ulkopolitiikassa taantumuksellisesti. [27]

Työväensionismin poliittisiin strategioihin kuului kansallismielinen reaalipolitiikka, mukaan lukien palestiinalaisten pakolaisongelman aiheuttaminen ja ylläpitäminen. Monet työväensionistit, kuten Ben Gurion, turvautuivat myös uskonnolliseen ja messiaaniseen retoriikkaan, vaikka monet heistä olivat ateisteja tai agnostikkoja.

Työväensionismin ominaispiirteen, joka soveltaa lähes vastakkaisia lähestymistapoja etnisyyden perusteella – sosialistista edistyksellisyyttä aiemmin yishuvin ja myöhemmin Israelin juutalaisiin ja toisaalla reaalipolitiikkaa palestiinalaisiin – voidaan nähdä olevan perustavanlaatuisessa ristiriidassa olennaisen liberaalin ideaalin, tasa-arvon, kanssa.


[1] 1 The Social Science Encyclopedia (toim. Adam Kuper ja Jessica Cuper). Routledge & Kegan Paul, 1985. s. 551

[2] Gerard Delanty ja Krishan Kumar: The SAGE Handbook of Nations and Nationalism. London, 2006. sivu 2.

[3] The Social Science Encyclopedia (toim. Adam Kuper ja Jessica Cuper). Routledge & Kegan Paul, 1985.   s. 773

[4] Encyclopedia Britannica -tietosanakirjan artikkeli sosialismista

[5] Nathan Birnbaum (Jewish Virtual Library)

[6] Brenner, Michael: Zionism – A Brief History. Markus Wiener Publishers, 2003.

[7] Herzl kirjoittaa teoksessaan Juutalaisten valtio: ”Koko suunnitelma on perusteiltaan erittäin yksinkertainen ja näinhän on oltavakin, jotta kaikki ymmärtäisivät sen. / Annettakoon meille pieni pala tämän maapallon pintaa, joka olisi riippumaton ja riittävä oikeutetuille kansallisille tarpeillemme. Kaikesta muusta pidämme itse huolen.” Herzl, Theodor:Juutalaisten valtio. Shalom-Kustannus Oy, 1981

[8] Brenner, Michael: Zionism – A Brief History. Markus Wiener Publishers, 2003.

[9] ”Suuri osa alkuaikojen sionisteista ei kuitenkaan tunnustanut sitä, ettei Palestiina ollut alkuunkaan tyhjä, vaan Palestiinan arabiyhteisön pitkäaikainen ja vakiintunut koti. ” Turner, Brian: Israel. Thomas M. Leonardin toimittamassa teoksessa Encyclopedia of the Developing World. Taylor & Francis, 2006

[10] Esimerkiksi Lehi (hepreaksi Lohamei Herut Yisrael), yksi sionistisen oikeiston maanalaisista aseellisista liikkeistä, pyrki modus vivendiin Saksan natsien kanssa. Lehi, kuten jotkut muutkin sionistiset oikeistofraktiot, yritti tämän lisäksi kehittää Israelin yhteiskuntaa totalitaristiseen suuntaan – siinä kuitenkaan onnistumatta. Shahak, Israel: Yizhak Shamir, Then and Now. Middle East Policy Council. Sionismin suuntauksia on luokiteltu eri tavoin. Työväensionismin ja revisionistisen sionismin lisäksi puhutaan mm. liberaalista sionismista, uskonnollisesta sionismista ja kulttuurisesta sionismista. Sionismista ja sen eri suuntauksista(Jewish Virtual Library).

[11] Syrkin, Nacham: The Jewish Problem and the Socialist Jewish State

[12] Ibid.

[13] Chomsky, Noam: Government in the Future. Seven Stories Press, 1970.

[14] Kibbutzit eroavat mm. neuvostoliittolaisista kolhooseista siten, että edellisissä on demokratisoitu päätöksentekomekanismi. Israelin valtion ja kibbutzien suhde ei myöskään perustu pakkotoimiin, kuten monissa Neuvostoliiton kolhooseissa. Neuvostoliiton kolhoosit oli sidottu valtiojohdon määrittämään viisivuotissuunnitelmaan. Kolhooseista (Encyclopedia Britannica):

[15] The Kibbutz (Jewish Virtual Library)

[16] Israelin ulkoministeriön virallisten Internet-sivujen kibbutzeja käsittelevässä tekstissä kibbutzien sanotaan olleen avainasemassa Israelin itsenäisyyspyrkimyksissä, ja että kibbutzit olivat olleet huomattavan tärkeitä myös maanpuolustuksen ja ”syrjäisten seutujen asuttamisen” kannalta. ”Syrjäisten seutujen asuttaminen” oli niin ikään mitä keskeisin osa sionismin reaalipolitiikkaa, sillä Israel pyrki saamaan haltuunsa mahdollisimman suuren alueen. Israel ei ole vieläkään, vuonna 2009, määritellyt rajojaan. Israelin ulkoministeriön viralliset Internet-sivut: Kibbutz – What, Why, When, Where.

[17] David Ben Gurion (Jewish Virtual Library)

[18] Survival of the Fittest (Benny Morrisin haastattelu Ha’aretzissa)

[19] Hansåke Perssonin arvostelu Benny Morrisin teoksesta The Birth of the Palestinian Refugee Problem

[20] Amnesty International: The Right to Return: The Case of the Palestinians

[21] YK: Protracted Refugee Situations: Millions caught in limbo, with no solutions in sight

[22] Mm. Ariel Sharon, jonka poliittiset vakaumukset olivat työväensionismista oikealle, piti Ben Gurionia oppi-isänään.  Ayzenberg, Shimshon: Ariel Sharon: The Old and The New(The Commentator)

[23] Rose, John: The Myths of Zionism, Pluto Press, 2004

[24] Ibid.

[25] Ibid.

[26] Ben Gurion sanoi: “Koska turvaudun Tooraan niin usein, haluan todeta, etten usko Tooran esittämään jumalaanEn ole uskovainen, kuten ei Israelin alkuaikojen enemmistökään ollut uskovaisia.” (Kursivoinnit lisätty.) Merkley, Paul: American Presidents, Religion, and Israel. Westport: Praeger, 2004

[27] Amerikanjuutalainen intellektuelli Noam Chomsky (s. 1928) on todennut valtion sisä- ja ulkopolitiikan suhteista seuraavasti: ”Yhteiskunnan sisäisen vapauden ja yhteiskunnan ulkopoliittisen käyttäytymisen välillä ei ole käytännössä mitään korrelaatiota.” (Noam Chomsky & Edward Herman: Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media, Pantheon, 2002) Esimerkiksi Iranin islamilainen tasavalta on sisäpoliittisesti Iranin hallinnon melko tiukasti kontrolloima yhteiskunta, jossa hallitus ja uskonnollinen johtajisto ovat estäneet lukuisten kansalaisvapauksien ja poliittisten vapauksien toteutumisen. Ulkopolitiikassaan Iran ei kuitenkaan ole hyökännyt muihin valtioihin. Myöskään monet muut Lähi-idän diktatuurit, kuten Yhdistyneet arabiemiirikunnat tai Bahrain, joissa hallinto rajoittaa kansalaistensa kansalaisoikeuksia, eivät ole käyneet lainkaan sotia. Toisaalla esimerkiksi Yhdysvallat on sisäisesti valtio, jossa poliittiset ja kansalaisvapaudet ovat lain takaamia oikeuksia, mutta Yhdysvallat on osallistunut suorasti ja epäsuorasti kymmeniin hyökkäyssotiin toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Nämä esimerkit puhuvat Chomskyn toteamuksen puolesta.

Kategoriat: Ei julkaistut