Kommentti :: Israelilaisten ja palestiinalaisten väliset, USA-johtoiset ns. rauhanneuvottelut kangertelevat. Länsiranta ja erityisesti siihen kuuluva Itä-Jerusalem esitetään mystisenä, ikuiseen konfliktiin kietoutuneena alueena, ja ratkaisun oletetaan perustuvan molemminpuoleisiin, historiallisiin myönnytyksiin, joihin luetaan Israelin osalta mm. laittomien siirtokuntien rakentamisen väliaikaiset tauot. Palestiinalaisten osalta taas myöntyminen esimerkiksi Israelin osittaiseen tai täysimittaiseen sotilaalliseen miehitykseen, rotuerotteluun perustuvaan hallinnointiin ja mielivaltaisiin pidätyksiin on oletusarvo, lähtökohta hedelmällisille keskusteluille. Neuvottelut, ja mediadiskurssi niiden ympärillä, saavat lähes huvittavia piirteitä, kun otetaan huomioon se tosiseikka, että Israelin miehitys Länsirannalla on kansainvälisen lain mukaan laiton ja kansainvälisen yhteisön lähes yksimielisesti tuomitsema. Palestiinalaisten vaatimus siirtokuntien rakentamisen pysäyttämisestä – puhumattakaan siirtokuntien poistamisesta palestiinalaisalueilta kokonaisuudessaan – esitetään suomalaisessakin mediassa ilman taustoitusta.
“Yksipuolisuus – Vielä neljä vuotta sitten tämä oli Israelin hallituksen virallinen toimintaperiaate, ja se hylättiin vasta kesällä 2006 käydyn toisen Libanonin sodan jälkeen. Siihen asti pääministeri Olmert oli ajanut tarmokkaasti ”Uudelleenryhmittymissuunnitelmaa”, jossa Israel vetäytyisi suurelta osalta Länsirantaa turva-aidan taakse. Mutta koska yksipuolista vetäytymistä Etelä-Libanonista ja Gazasta on seurannut sietämätön rakettiuhka, israelilaiset eivät todennäköisesti palaa tähän vaihtoehtoon lähitulevaisuudessa.”
ICEJ, Jerusalemin kansainvälisen kristillisen suurlähetystön Suomen osasto, peilaa artikkelissaan Israelin linjaa neuvotteluissa kahden valtion ratkaisusta: Länsirannan ja Itä-Jerusalemin väkivaltaista miehitystä ja toimivan yhteiskunnan harkittua pirstaloimista perustellaan paremman puutteessa turvallisuus-kysymyksellä. Koska Länsirantaa halkovalle muurille (joka ei kulje yhdessäkään kohtaa Israelin vuoden 1967 rajoja pitkin), siirtokunnille, omaisuuden tuhoamiselle, tiesuluille, alueittain apartheid-tyyliselle politiikalle ja muille miehityksen osatekijöille on vaikea keksiä Israelin turvallisuuteen liittyvää funktiota, on tarpeellista ottaa esille ajatus juutalaisvaltion tuhosta:
“Jos totta puhutaan, kun palestiinalaiset vaativat sekä kahden valtion ratkaisua että palestiinalaispakolaisten paluuoikeutta Israeliin, heidän päämääränään on joka tapauksessa aina ollut yhden valtion ratkaisu – joka jouduttaa juutalaisvaltion tuhoa.”
Yhden valtion ratkaisu todella tarkoittaisi juutalaisvaltion loppua. Demokraattisessa valtiossa kaikilla kansalaisilla olisivat yhtäläiset perusoikeudet, jolloin yhden uskonnollisen ryhmän suosiminen kävisi mahdottomaksi.
Israelilaiset pohtivat vaihtoehtoja kahden valtion ratkaisulle
Obaman periksiantamaton hallinto on lopulta toukokuussa onnistunut panemaan käyntiin Israelin ja palestiinalaishallinnon väliset ”lähentymisneuvottelut”, mutta epäsuorien neuvottelujen ei juurikaan odoteta pian tuottavan mitään todellisia läpimurtoja lopullisen rauhansopimuksen suhteen. Itse asiassa monet israelilaiset virkamiehet ja asiantuntijat – niin vasemmalta kuin oikealtakin – arvioivat, että sopiva ajankohta visioidulle kahden valtion ratkaisulle on jo melkein ohi, mistä syystä jotkut kannattavat avoimesti toisia vaihtoehtoja nykyisestä umpikujasta pääsemiseksi.
Viime vuoden virkaanastumisestaan lähtien Yhdysvaltain presidentti Barack Obama on ilmaissut selväsanaisesti, että ”nykyinen tilanne [Israelin ja palestiinalaishallinnon välillä] on kestämätön” ja että ainoa mahdollisuus on luoda elinkelpoinen ja rauhallinen palestiinalaisvaltio Israelin rinnalle. Mutta tämä Valkoinen talo ei lähinnä taktisten kömmähdysten vuoksi kyennyt aloittamaan neuvotteluja uudelleen. Erityisesti sen yksipuolinen painostus Israelia kohtaan jatkuvasta siirtokuntien rakentamisesta Länsirannalla ja Itä-Jerusalemissa vain lisäsi palestiinalaisten halua istua kädet ristissä ja antaa amerikkalaisten neuvotella heidän puolestaan.
Mutta äskettäin Yhdysvaltain Lähi-idän erityislähettiläs George Mitchell siirtyi hiljaisempaan diplomatiaan ja löysi lopulta oikean tavan saada palestiinalaiset neuvotteluihin. Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu oli iloinen siitä, että neuvottelut aloitettiin hänen ehdoillaan – siis ilman ennakkoehtoja. Hän myös korosti tarvetta siirtyä nopeasti suoriin neuvotteluihin.
Kuitenkin suurin osa Netanjahun hallituksen ministereistä epäili vahvasti, tuottaisiko prosessi mitään hedelmää. Netanjahun hallituskoalitiossa oltiin yksimielisiä siitä, että palestiinalaishallinnon tärkein päämäärä tällä hetkellä on esittää Israel rauhan esteenä, jotta kansainvälinen yhteisö tulisi väliin ja perustaisi palestiinalaisvaltion, josta olisi sitten paljon hyötyä konfliktin jatkamisessa Israelin kanssa.
Israelissa kokeneet turvallisuus- ja politiikan analyytikot, jotka voivat puhua vapaammin, antavat vielä synkempiä arvioita, ja niin voimakeinojen kuin rauhanpolitiikankin kannattajat julistavat avoimesti kahden valtion ratkaisun kuolleeksi, vaikka se on edelleen maailman johtajien keskuudessa ylivoimaisesti suosituin ratkaisumalli.
Eläkkeellä oleva kenr.maj. Giora Eiland, joka oli pääministeri Ariel Sharonin kansallisen turvallisuuden neuvonantaja, selitti äskettäin, millainen ongelma Israelilla on:
”Kaikki haluavat ratkaista konfliktin ja kaikki tietävät vastauksen olevan kahden valtion ratkaisu, joka perustuu suunnilleen [presidentti Bill] Clintonin joulukuussa 2000 asettamiin rajoihin. Mutta konfliktin molemmat osapuolet eivät todellisuudessa halua tätä ratkaisua”, Eiland arvioi. ”Ja sekä israelilaiset että palestiinalaiset ovat ainakin viimeisten kymmenen vuoden ajan pelanneet peliä, jossa he ovat yrittäneet vakuuttaa kansainväliselle yhteisölle, erityisesti Yhdysvalloille, että toinen osapuoli on syyllinen tai vastuussa siitä, ettei edistystä tapahdu.”
Koska tilanne on niin synkkä, Eiland esitteli kahden valtion ratkaisulle lyhyesti seitsemän vaihtoehtoa, jotka israelilaisilla on harkittavanaan:
1) Konfliktin hallinta – Aikaisempien Yhdysvaltain ja Israelin hallitusten näkemys on ollut, että rauhanprosessissa on usein vähemmän kyse konfliktin ratkaisemisesta kuin konfliktin pitämisestä hiljaisella liekillä. Obaman hallinto väittää, ettei tätä lähestymistapaa voi enää puolustella, mutta Netanjahun hallitus tarjoaa sellaista taloudellista yhteistyötä ja sellaisia sijoituksia, että palestiinalaisviranomaisetkin myöntävät, että palestiinalaisten elämästä Länsirannalla on ainakin toistaiseksi tullut aivan siedettävää.
2) Pakkoratkaisu – Viimeaikaiset raportit antavat ymmärtää, että Obaman hallinto on jo tehnyt suunnitelman B siltä varalta, että lähentymisneuvottelut eivät etene: syksyllä Yhdysvalloissa järjestettävien vaalien jälkeen pidettäisiin kansainvälinen huippukokous, jossa Yhdysvallat nostaa pöydälle oman Lähi-idän rauhanehdotuksensa. Palestiinalaishallinto olisi todennäköisesti iloinen sellaisesta suunnitelmasta, sillä se laskee, että tämä presidentti on lähempänä heitä kuin Israelia suurimmassa osassa kiistellyistä ydinkysymyksistä.
3) Osittainen ratkaisu nyt – Tämän vaihtoehdon esitti viime vuonna entinen puolustusministeri Shaul Mofaz (Kadima-puolueesta), joka ehdotti, että luotaisiin väliaikainen palestiinalaisvaltio väliaikaisilla rajoilla ja ratkaistaisiin kaikki muutkin asiat, mitä nyt voi ratkaista, kun taas arkaluontoisimmat asiat, erityisesti Jerusalem ja pakolaiset, jätettäisiin viimeiseksi. Ajatuksena on, että tämä voisi lisätä osapuolten luottamusta toisiinsa ja parantaa ilmapiiriä, minkä johdosta vaikeimmista asioista on tulevaisuudessa helpompi päästä sovintoon. Israel ja Yhdysvallat ovat toistaiseksi virallisesti hylänneet ajatuksen.
4) Yksipuolisuus – Vielä neljä vuotta sitten tämä oli Israelin hallituksen virallinen toimintaperiaate, ja se hylättiin vasta kesällä 2006 käydyn toisen Libanonin sodan jälkeen. Siihen asti pääministeri Olmert oli ajanut tarmokkaasti ”Uudelleenryhmittymissuunnitelmaa”, jossa Israel vetäytyisi suurelta osalta Länsirantaa turva-aidan taakse. Mutta koska yksipuolista vetäytymistä Etelä-Libanonista ja Gazasta on seurannut sietämätön rakettiuhka, israelilaiset eivät todennäköisesti palaa tähän vaihtoehtoon lähitulevaisuudessa.
Samaan aikaan palestiinalaisillakin on oma yksipuolinen vaihtoehtonsa: oman valtion julistaminen. He ovat useaan kertaan uhanneet toimia näin ja palestiinalaishallinnon pääministeri Salaam Fayyad toteuttaa tällä hetkellä suunnitelmaa rakentaa tosiasiallisen valtion instituutioita elokuuhun 2011 mennessä. Obaman hallinnon virkamiehet ovat myös ilmaisseet lujan päätöksen perustaa palestiinalaisvaltio presidentin ensimmäisen virkakauden aikana, ja he voivat yrittää esittää sen Israelille tapahtuneena tosiasiana.
5) Jordania-vaihtoehto – Tässä vaihtoehdossa palattaisiin senkaltaiseen tilanteeseen, joka vallitsi ennen vuotta 1967, kun Jordania oli Länsirannalla ja Egypti Gazassa, tai sitten palestiinalaisilla olisi jonkinlainen valtioliitto Jordanian kanssa. Länsiranta hoitaisi suurimman osan omista asioistaan, mutta Amman määräisi turvallisuudesta ja ulkopolitiikasta. Tämä ajatus olisi torjuttu täysin viisi vuotta sitten, mutta Hamasin nousu valtaan Gazassa on muuttanut asioita. Suurin osa israelilaisista pitää tätä vaihtoehtoa parempana kuin tavallista kahden valtion ratkaisua, sillä he luottavat jordanialaisiin. Mutta Amman haluaa, että palestiinalaisvaltio on olemassa, ennen kuin mistään liitosta neuvotellaan.
6) Suuret aluevaihdokset – Tässä vaihtoehdossa ajatellaan aivan uudella tavalla ja se muuttaisi radikaalisti Lähi-idän karttaa. Kumpikin osapuoli on ”periaatteessa” hyväksynyt aluevaihdosten käsitteen, mutta tässä suunnitelmassa voitaisiin vedota Egyptiin ja muihin ympäröiviin arabimaihin, että ne osallistuisivat kolmenkeskisiin aluevaihdoksiin. Tällaisille ehdotuksille naurettiin ennen, mutta nyt se on saamassa jonkin verran kannatusta Israelissa.
7) Yhden valtion ratkaisu – Tämä käsittäisi yhden yhteisen valtion perustamisen arabeille ja juutalaisille Jordanjoen ja Välimeren väliin, tunnuslauseena ”yksi maa kahdelle kansalle ja kolmelle uskonnolle”. Valtio perustuisi demokraattiselle opille yhtäläisestä äänioikeudesta, ja sillä on jo vahva kannatus eurooppalaisen eliitin keskuudessa. Useimmat israelilaiset torjuvat välittömästi tällaisen ratkaisun surkean toimimattomana, sillä nämä kaksi perinteisesti toisilleen vihamielistä väestönosaa pyrkisivät jatkuvasti pääsemään enemmistöasemaan. Palestiinalaishallinto taas on uhannut vedota kansainväliseen yhteisöön yhden valtion ratkaisun toteuttamiseksi, jos rauhanprosessin umpikujasta ei päästä ulos.
Jos totta puhutaan, kun palestiinalaiset vaativat sekä kahden valtion ratkaisua että palestiinalaispakolaisten paluuoikeutta Israeliin, heidän päämääränään on joka tapauksessa aina ollut yhden valtion ratkaisu – joka jouduttaa juutalaisvaltion tuhoa.
David Parsons