:: HS yllättää positiivisesti

Muurit voidaan murtaa myös Lähi-idässä (HS 24.6)

On mahdollista, että EU ja muut kansainväliset toimijat lähiaikoina tunnustavat Palestiinan valtion.

24.6.2010 3:00

Pertti Joenniemi Kirjoittaja on erikoistutkija Tanskan kansainvälisten suhteiden instituutissa.

Gazan saarrolle on käymässä niin kuin saarroille yleensä käy: ajan kuluessa niiden ylläpitäminen vaikeutuu ja oikeutus murenee, eivätkä pakkokeinot enää riitä patoamaan ihmisten tarvetta normaaliin kanssakäymiseen.

Gazassa saartoa ei enää uhmata pelkästään paikallisesti kaivamalla tunneleita, vaan siitä on tullut myös kansainvälisen siviilivastarinnan kohde. Jo ensimmäiset laajemmat ja median näyttävästi huomioimat yhteenotot osoittivat, että Israel on monessa suhteessa varsin haavoittuva. Sen mittava asevoima ja perinteinen taipumus käyttää tätä voimaa varsin kursailemattomasti kääntyvät viime kädessä sitä itseään vastaan.

Kirjailija Henning Mankell viittasi tähän paradoksiin kysymällä äskettäin retorisesti, mitä Israel tekee, jos sadat siviilialukset asettavat tavoitteekseen saarron murtamisen ja suuntaavat kulkunsa Gazaan. Käyttääkö se kenties ydinasettaan niiden pysäyttämiseksi?

Ydinaseiden ja ylivertaisen sotilaallisen koneiston hankkiminen on luonut Israelille vahvan tunteen siitä, että se kykenee ohjaamaan ja hallitsemaan lähialueidensa kehitystä. Nykyisessä tilanteessa turvautuminen sotilaalliseen voimaan kuitenkin vain kiihdyttää vastarintaa.

Kansainvälinen siviilivastarinta tavoittelee ensisijaisesti Gazan saarron purkamista. Tässä sillä on hyvät mahdollisuudet onnistua. Samalla kyseenalaistuu koko se asetelma, jota Israel on ylivertaiseen sotilaalliseen voimaansa nojautuen pyrkinyt Lähi-idässä ylläpitämään.

Tähän asetelmaan on kuulunut, että kansainvälinen yhteisö on vastahakoisesti hyväksynyt Israelin oikeuden rakentaa muureja ja käyttää piikkilankaa oman turvallisuutensa takaamiseksi. Gazan jo kolme vuotta jatkunut saarto on muodostanut selvän kipupisteen, mutta sitäkään ei ole kovin laajasti ja päättäväisesti tuomittu eikä vaadittu sen pikaista purkamista. Sen sijaan on odoteltu osapuolten kypsymistä rauhanneuvottelujen aloittamiseen.

Yksi

keskeinen kysymys on kuitenkin jo ratkaistu: myös palestiinalaisilla on kansana oikeus omaan valtioon. Oma valtio kuuluu kansainvälisen yhteisön mielestä palestiinalaisille aivan samalla tavalla kuin juutalaisille toisen maailmansodan jälkeen.

Kiistanalaisia ovat enää etenemisjärjestys ja palestiinalaisvaltion muodollisen tunnustamisen ajankohta. Niiden osalta kansainvälinen yhteisö on suostunut siihen, että palestiinalaisvaltio luodaan ensijaisesti kiistan osapuolten välisten neuvottelujen avulla ja tunnustus annetaan vasta neuvottelujen päätyttyä tyydyttävään ratkaisuun.

Vaikuttaa kuitenkin vahvasti siltä, että nämä näkemykset ovat muuttumassa. Monilla tahoilla epäillään, ettei Israelin nykyjohto ole ylipäätään valmis suostumaan uuden valtion luomiseen. Näin ollen kysymystä marssijärjestyksestä ei voi jättää pelkästään osapuolten omien ratkaisujen varaan, eikä yhdelle kansakunnalle liioin voida myöntää lähes pysyvää oikeutta alistaa toista.

Puheenjohtajakaudellaan Ruotsi selvitti EU:n valmiuksia palestiinalaisvaltion tunnustamiseen jo ennen neuvottelujen aloittamista. Edellytyksiä aikaisemman politiikan muuttamiseen ei vielä silloin ollut olemassa, mutta kysymyksestä kuitenkin käytiin Israelin kauhistukseksi vakavaa ajatustenvaihtoa.

Miten kauan kansainvälinen yhteisö tyytyy lähinnä vain odottamaan ja jättämään ratkaisevan aloitteen osapuolille? Israelin valmius jatkaa Gazan saartoa, turvautua sotilaalliseen voimaan kansainvälisellä merialueella ja surmata avustamaan pyrkiviä siviilejä viestii siitä, että aloite on palautettava kansainväliselle yhteisölle.

Valmius siirtyä uudenlaiseen politiikkaan on selvästi vahvistunut. Jopa Yhdysvallat on liittynyt niiden toimijoiden joukkoon, jotka avoimesti toteavat Israelin Gazaan kohdistaman saarron epäonnistuneen. Alueen palestiinalaiset eivät ole saarron epäinhimillisyydestä ja sen aiheuttamista kärsimyksistä huolimatta lakanneet kannattamasta Hamas-järjestöä. Hamas kuuluu Lähi-idän tosiasioihin, eikä sen vastustamisen varjolla voi loputtomasti pitkittää rauhanprosessin käynnistymistä.

Onkin mahdollista, että useat kansainväliset toimijat – mukaan lukien EU – lähiaikoina tunnustavat Palestiinan valtion odottamatta neuvottelujen käynnistymistä. Tunnustus ei vielä merkitse sitä, että kyseinen valtio on tosiasiallisesti olemassa, mutta se muuttaisi kuitenkin olennaisesti sekä Gazan että Länsirannan poliittista ja oikeudellista asemaa.

Kansainvälisen yhteisön tunnustamana kansallisvaltiona Palestiinasta tulisi periaatteessa tasaveroinen Israelin kanssa, eikä Israelilla olisi enää oikeutta saartaa, alistaa ja kontrolloida toista itsenäistä kansakuntaa. Jos Israel kaikesta huolimatta pyrkisi edelleen jatkamaan Gazan saartoa, seurauksena olisi alituisia YK:n turvallisuusneuvoston langettamia tuomioita.

Israeliin kohdistuva vastarinta olisi aivan yhtä hyväksyttävää kuin aikoinaan Berliinin muurin kaataminen. Siviileillä olisi täysi oikeus avustaa ja tukea Gazaa, ja yritykset estää avun perillepääsy pitäisi Israelin kansainvälisen median jatkuvassa tarkkailussa. Pyrkimys pitää kiinni saarrosta kansallisen turvallisuutensa nimissä tekisi Israelista kansainvälisen politiikan perushäirikön.

Israelin haasteena onkin vakuuttaa kansainvälinen yhteisö siitä, että neuvottelujen tie on edelleen olemassa ja että se myös johtaa kohtuullisessa ajassa kahteen rinnakkaiseen valtioon. Israelin sananvalta itse perusratkaisujen suhteen on kuitenkin kaventunut olennaisesti, ja näyttää vahvasti siltä, että Lähi-itään on vähitellen todella syntymässä uusi valtio.

Siirry sivun alkuun