:: Hannu Reime, Suomen johtavia Israel/Palestiina -asiantuntijoita, avaa yhden valtion problematiikkaa, ja sitä, miksi osa Israelin oikeistosta on alkanut kannattaa tietynlaista yhden valtion mallia.

Israelissa ovat eräät näkyvät oikeistopoliitikot alkaneet esittää yllättäviltä kuulostavia ajatuksia palestiinalaiskysymyksen ratkaisusta. Näissä puheenvuoroissa on ehdotettu Länsirannan liittämistä Israeliin ja kansalaisuuden myöntämistä alueen palestiinalaisille. Ykkösaamun kolumnisti Hannu Reime pohtii, mistä on kysymys.

Ajatus niin sanotusta yhden valtion ratkaisusta Israelin juutalaisten ja Palestiinan arabien konfliktiin on vuosikymmenien ajan tuomittu kaikissa merkittävissä poliittisissa ryhmissä Israelissa. Sitä on pidetty parhaimmillaankin haihatteluna ja pahimmillaan alkuna tielle, jonka päässä odottaa, ellei Israelin tuho, niin ainakin Israelin tuho eksklusiivisena juutalaisvaltiona.

Yhden valtion ratkaisua ovat kannattaneet vain jotkut yksittäiset henkilöt Israelin muutenkin pienessä juutalaisessa äärivasemmistossa. Ja vastaavasti palestiinalaisten puolella vain pieni vähemmistö näyttäisi olevan valmis luopumaan pitkäaikaisesta tavoitteestaan, itsenäisestä Palestiinan valtiosta Länsirannalla ja Gazassa, alueilla, joita Israel on miehittänyt tai saartanut nyt jo 43 vuotta samalla, kun miehitetyille alueille on asutettu puoli miljoonaa juutalaissiirtolaista.

Uudet yhden valtion kannattajat eivät tule poliittisesta marginaalista, vaan kuuluvat näkyviin hahmoihin johtavassa hallituspuolueessa Likudissa. Oikeiston veteraaneja heistä ovat entinen ulko- ja puolustusministeri Moshe Arens ja Israelin parlamentin, Knessetin, tämänhetkinen puhemies Reuven Rivlin. Nuorempaa Likud-polvea edustaa uskovaiseksi oikeistolaiseksi itsensä määrittelevä kansanedustaja Tzipi Hotovely, jonka vanhemmat muuttivat Israeliin Georgiasta.

Yhden valtion ratkaisua kannattavat myös eräät hyvin näkyvät siirtokunta-aktivistit. Yksi heistä on fanaattisen poliittis-uskonnollisen liikkeen Gush Emunimin perustajia. Toinen taas on muun muassa järjestänyt siirtokuntalaisten ja Länsirannan palestiinalaisten yhteisiä tapaamisia.

Oikeistolaiset yhden valtion kannattajat eivät ainakaan vielä muodosta mitään yhtenäistä poliittista blokkia, ja heidän ehdotuksensakin poikkeavat jonkin verran toisistaan. Eroja on vähintään painotuksissa. Yhteistä kaikille on ajatus siitä, että Länsiranta liitettäisiin Israeliin ja alueen palestiinalaisille annettaisiin Israelin kansalaisuus. Liittäminen tapahtuisi heti, mutta kansalaisuuden myöntäminen olisi asteittainen prosessi, joka yhden ehdotuksen mukaan saatettaisiin päätökseen ajassa, jonka pituus vaihtelisi kymmenestä vuodesta yhteen sukupolveen. Sukupolven pituudeksihan lasketaan yleensä parikymmentä vuotta.

Näin luotaisiin tilanne, jossa uuden Suur-Israelin kansalaisista noin 30 prosenttia kuuluisi arabipalestiinalaiseen vähemmistöön. Palestiinalaisilla olisi näiden kaavailujen mukaan ihmis- ja kansalaisoikeudet, mutta ei kollektiivisia kansallisia oikeuksia, samanlaisia kuin hepreaa puhuvilla Israelin juutalaisilla. Miehitys siis päättyisi, ja uusi Israel muistuttaisi vuosien 1948 ja 1967 välistä Israelia, jossa maahan jääneiden – etnisen puhdistuksen välttäneiden – arabien kansalaisoikeudet tunnustettiin ainakin paperilla.

Vaikka arabialueilla vallitsi Israelin perustamisen jälkeen sotilashallinto lähes parikymmentä vuotta ja arabien maita pakko-otettiin erilaisin verukkein, oli Israelin arabikansalaisilla oikeus valita edustajiaan Knessetiin. Kansalliset arabipuolueet oli kielletty, joten palestiinalaissyntyisten Israelin kansalaisten oikeuksien ainoiksi puolustajiksi jäivät kommunistit, Israelin kommunistinen puolue kun oli 1950-luvulla maan ainoa poliittinen ryhmä, jossa juutalaiset ja arabit olivat tasa-arvoisia.

Sittemmin asiat ovat muuttuneet parempaan suuntaan Israelin arabien kannalta, vaikka äärioikealla heitä vastaan on varsinkin viime vuosina esitetty hysteerisiä hyökkäyksiä. Pahimpiin hyökkääjiin kuuluu nykyinen ulkoministeri Avigdor Lieberman ja hänen puolueensa, jonka nimi on Israel Beitenu, ‘Israel on kotimme’.

Ei ole vaikeaa nähdä, mitkä syyt ovat motivoineet oikeistolaisia piirejä etsimään uusia ratkaisuja vallitsevaan tilanteeseen. Tärkein syy on se, mitä kutsutaan demografiaksi, väestöryhmien välisiksi määrällisiksi suhteiksi Välimeren ja Jordanin välisellä alueella. Israel/Palestiinan asukkaista 59 prosenttia on tätä nykyä juutalaisia ja 41 prosenttia Palestiinan arabeja. Palestiinalaisista tulee väistämättä alueen enemmistökansallisuus lähivuosien pikemminkin kuin -vuosikymmenten aikana.

Moshe Arens ja muut yhden valtion uudet kannattajat ymmärtävät hyvin, että Israel ei voi olla sekä demokraattinen valtio että juutalaisvaltio, jos yli puolet sen kontrolloimalla alueella asuvista ihmisistä on muita kuin juutalaisia.

Uusien ajatusten esittäjät ovat myös jättäneet Gazan kaavailujensa ulkopuolelle, jolloin päästään eroon puolestatoista miljoonasta palestiinalaisesta. Tältä osin uudet ajatukset ovat palestiinalaisten kannalta huonompia kuin tragikoominen Oslon “rauhanprosessi”, jossa Länsirantaa ja Gazaa kohdeltiin yhtenä kokonaisuutena ainakin paperilla. Myöskään pakolaiskysymykseen ei ole esitetty minkäänlaista ratkaisua.

Toinen syy oikeistossa heränneeseen yhden valtion ajatukseen on varmasti Israelin kansainvälinen maine. Sitä ovat viimeksi synkentäneet sota gazalaisia vastaan toissa vuodenvaihteessa ja hyökkäys kansainvälisen avustussaattueen kimppuun toukokuun lopulla sekä yleisesti ottaen palestiinalaisalueiden miehitys ja siihen väistämättä kuuluva valtiollinen väkivalta alistettua kansaa kohtaan. Mutta tämä on ehkä sittenkin toissijainen syy niin kauan kuin Yhdysvallat, geopoliittisin motiivein, tukee Israelia, kuten se on tähän asti tehnyt.

Reaktiot oikeiston esittämään yhden valtion ratkaisuun ovat olleet vaihtelevia. Yhdysvalloissa asuva tunnettu palestiinalaisaktivisti ja Electronic Intifada – nimisen internet-julkaisun perustaja Ali Abunimah suhtautuu asiaan periaatteessa myönteisesti. Hänen mielestään uudet ehdotukset voitaisiin kaikista puutteistaan huolimatta laajentaa kansalaisaktivismilla ja kansainvälisellä solidaarisuustyöllä muotoon, jossa palestiinalaisille tunnustettaisiin myös kollektiiviset kansalliset oikeudet yhteisessä Israel/Palestiinassa.

Israelin rauhanliikkeen iäkäs veteraani Uri Avnery sen sijaan varoittaa palestiinalaisten oikeuksien puolustajia ottamasta todesta oikeistossa heränneitä uusia ajatuksia. Ainoa realistinen, niin palestiinalaisten kuin israelilaistenkin oikeudet tunnustava ratkaisu on Israelin vetäytyminen alueilta, jotka se miehitti 43 vuotta sitten. Tästä vallitsee laaja periaatteellinen kansainvälinen yksimielisyys, ja kahden valtion ratkaisun toteutumisen on estänyt vain Israel ja sitä tukeva Yhdysvallat.

Värikkäällä vertauksella Roman Polanskin kauhuelokuvaan Rosemaryn painajainenpaljon nähnyt ja kokenut Uri Avnery sanoo, että tarttumalla Moshe Arensin ja siirtokuntalaisten tarjoaman yhtenäisvaltion houkutukseen vasemmisto saattaa saada käsiinsä oikeistolaisen hirviön.