Käännös: ICAHD Finland
Tätä kirjaa kirjoittaessani ohitin yhden elämäni pienistä virstanpylväistä. Kun kaksikymmentä vuotta sitten tein tutkimustyötä sionismin teoriaa käsittelevään väitöskirjaani, eteeni osui Joan Petersin vastikään julkaistu teos From Time Immemorial: The Origins of the Arab-Jewish Conflict over Palestine.1 Kirja lupasi mullistaa lukijan käsityksen konfliktista, sen takakannessa hehkuttivat kiitosta nimet Amerikan taiteen ja kirjallisuuden Kuka kukin on -kirjasta (Saul Bellow, Elie Wiesel, Barbara Tuchman, Lucy Dawidowicz ja muita), ja ylistys jatkui valtamedian arvosteluissa, joissa reaktiot vaihtelivat hurmiosta mykistyneeseen kunnioitukseen. Ensimmäisestä painoksesta tuli kansallinen bestseller, ja kovakantisia laitoksia otettiin lopulta seitsemän painosta. Petersin kirjan keskeinen teesi, jota näennäisesti tuki liki kaksi tuhatta lähdeviitettä ja epämääräinen demografinen tutkimus, väitti Palestiinan olleen käytännössä tyhjä sionistien kolonisaation aattona. Kun juutalaiset olivat saaneet Palestiinan aavikoituneet alueet puhkeamaan kukkaan, alkoivat naapurivaltioiden ja Palestiinan muiden alueiden arabit muuttaa juutalaisalueille tekeytyen alkuperäisväestöksi. Näytti lopultakin siltä että tässä oli tieteellinen vahvistus sille, että Golda Meir oli sittenkin ollut oikeassa: mitään sellaisia kuin palestiinalaisia ei koskaan ollutkaan.
From Time Immemorial oli jättiläismäinen huijaus. Lähteitä oli peukaloitu, demografisen tutkimuksen keskeiset luvut oli väärennetty ja pitkiä tekstiosuuksia plagioitu sionistisista propagandakirjoituksista. Väärennöksen dokumentointi ja sitäkin raskaampi haaste saada tutkimustulokseni julkaistuksi mediassa osoittautuivat käännekohdaksi minulle. Elämäni on siitä lähtien, tavalla tai toisella, keskittynyt Israel/Palestiina -konfliktin ympärille. 2
Kahdenkymmenen vuoden tutkimisen ja miettimisen jälkeen olen eniten yllättynyt siitä, kuinka yksinkertainen Israel/Palestiina -konflikti on. Aiheeseen erikoistuneet tutkijat eivät enää paljoakaan kiistele konfliktin historiasta, eivät ainakaan 1800-luvun lopun, jolloin ensimmäisest sionistit saapuivat, ja vuoden 1948 Israelin valtion perustamisen välisestä ajasta. 3 Näin ei ole aina ollut. Pitkään eli rinnakkain kaksi jyrkästi toisistaan eriävää kertomusta Israel-Palestiina -konfliktista. Yhtäältä oli valtavirran käsitys, pohjimmiltaan virallinen sionistien sankaritaru, jota voidaan melko tarkasti nimittää menneisyyden Exodus-versioksi, jonka Leon Urisin historiallinen best seller -romaani on ikuistanut. 4Toisaalta kunniallisen näkemyksen tuolla puolen eräät toisinajattelijoiden kirjoitukset kyseenalaistivat vallitsevat viisaudet. Otetaan yksi selventävä esimerkki: Israelin selitys väitti, että palestiinalaisista tuli pakolaisia vuonna 1948, koska arabien radiolähetykset olivat kehottaneet palestiinalaisia pakenemaan alueiltaan. Tästä huolimatta jo 1960-luvun alussa palestiinalainen tutkija Walid Khalidi ja hänen irlantilainen kollegansa Erskine Childers käytyään läpi arabien radiolähetystet vuoden 1948 sodan ajalta, havaitsivat, ettei mitään virallisia kehotuksia ollut annettu. 5 Tällaisilla paljastuksilla oli tuskin mitään vaikutusta vallitsevaan käsitykseen. 1980-luvun loppupuolella tasaisesti ilmestyvät lähinnä israelilaisten yhteiskuntatieteilijöiden tutkimukset alkoivat kuitenkin hajottaa sionista mytologiaa, joka verhosi konfliktin alkuperän. 6 Niiden ansiosta kaikki vakavasti otettavat tutkijat myönsivät, että “arabien radiolähetykset” olivat sionistien sepite, ja että palestiinalaiset olivat joutuneet etnisen puhdistuksen uhreiksi vuonna 1948. Tämän myötä akateeminen keskustelu keskittyi selvästi suppeampaan, mutta silti hyvin olennaiseen kysymykseen siitä, oliko etninen puhdistus tahallisen sionistien politiikan seuraus vai tahaton sodan sivutuote. Lopulta sekä pakolaiskysymyksessä että muissa siihen liittyvissä kysymyksissä toisinajattelijoiden tulkinta, joka osoittautui olevan lähempänä totuutta, syrjäytti sionistisen kilpakumppaninsa tulkinnan ja samalla, kiivaiden väittelyiden jälkeen, vakiintui laaja akateeminen yksimielisyys historian tapahtumista.
Ihmisoikeuskysymyksissä tapahtui sattumalta juuri samoihin aikoihin vastaava siirtymä ja selkiytyminen Aina 1980-luvun lopulle asti Israelin ihmisoikeuskäytännöstä liikkui kaksi perustavanlaatuisesti vastakkaista tulkintaa. Israelin virallinen väite valtamedian toistamana oli, että Länsirannan ja Gazan palestiinalaiset saivat nauttia mitä “liberaaleimmasta” ja “hyväntahtoisimmasta” miehityksestä. Kourallinen toisinajattelijoita, lähinnä israelilaisia ja palestiinalaisia ihmisoikeusaktivisteja kuten Israel Shahak, Felicia Langer, Lea Tsemel ja Raja Shehadeh, kuitenkin syytti Israelia esimerkiksi siitä, että se kohteli palestiinalaisvankeja järjestelmällisesti kaltoin ja kidutti heitä. Tuolloin oli vain joitakin riippumattomia ihmisoikeusjärjestöjä ja nekin harvat joko kaunistelivat tai olivat diskreetisti hiljaa Israelin ihmisoikeusrikkomuksista. Oli huomattavan erikoista – itse asiassa eräänlainen skandaali –, että Israelin harjoittama palestiinalaisvankien kidutus tuli ensi kerran laajemman yleisön tietoon (vaikka se senkin jälkeen jätettiin pitkälti huomiotta). Tämä ei ollut Amnesty Internationalin kaltaisen ihmisoikeusjärjestön, vaan Lontoon Sunday Times -lehden tutkimuksen ansiota. 7 1980-luvun loppupuolella, kuten sanottu, kehityssuunta alkoi muuttua. 8 Vuonna 1987 puhjenneen ensimmäisen intifadan raakoja tukahduttamistoimia oli mahdotonta enää sivuuttaa. Samanaikaisesti alkoi muodostua uusia palestiinalaisia, israelilaisia ja kansainvälisiä ihmisoikeusjärjestöjä, ja jo vakiintuneet vanhemmat organisaatiot yhä sinnikkäämmin vastustivat ulkoista painostusta.
Valmistellessani tämän kirjan Israelin ihmisoikeusloukkauksia käsitteleviä lukuja tulin käyneeksi läpi kirjaimellisesti tuhansia sivuja useiden, ehdottoman itsenäisten ja korkean ammattilaistason organisaatioiden ihmisoikeusraportteja. Jokaisella näistä järjestöistä – Amnesty International, Human Rights Watch, B’Tselem (Israeli Information Center for Human Rights in the Occupied Territories), Public Committee Against Torture in Israel, Physicians for Human Rights – Israel – on omat, itsenäisesti toimivat tutkija- ja tarkkailijaryhmänsä. Yhtä ainutta mitätöntä tapausta lukuunottamatta en löytänyt yhtäkään lainopillista tai faktuaalista kohtaa, jossa näiden organisaatioiden tulkinnat olisivat eronneet toisistaan. Israelin ihmisoikeusloukkaksista ei ainoastaan vallitse laaja, vaan saumaton yhteisymmärrys. Jokainen näistä järjestöistä oli yhtä mieltä mm. siitä, että Israel on säännönmukaisesti pahoinpidellyt ja kiduttanut todennäköisesti jo kymmeniä tuhansia palestiinalaisvankeja.
Vaikka, kuten olen esittänyt, laaja yhteisymmärrys asiakysymyksistä on jo saavutettu, nousee esiin ilmeinen kummallisuus: mikä selittää kaiken Israel/Palestiina -konfliktia yhä ympäröivän, tunteikkaan kiistelyn? Mielestäni tämän ilmeisen paradoksin selittäminen vaatii ennen kaikkea, että todellisten ja keinotekoisten erimielisyyksien välillä tehdään perustavanlaatuinen erottelu. Valaistaksemme näkemysten todellisia eroja, tarkastelkaamme jälleen palestiinalaisten pakolaiskysymystä. Osapuolten on mahdollista olla yhtä mieltä tosiasioista ja kuitenkin päätyä täysin vastakkaisiin moraalisiin, lainopillisiin ja poliittisiin johtopäätöksiin. Kuten jo mainitsin, palestiinalaiset karkoitettiin voimakeinoin vuonna 1948, ja tästä vallitsee jo yksimielisyys tutkijoiden keskuudessa. Vaikka tämän nimenomaisen aiheen johtava israelilaishistorijoitsija, Benny Morris, on tehnyt enemmän kuin kukaan selvittääkseen täsmälleen mitä tapahtui, hän on silti sillä kannalla, että tämä oli hyvästä – aivan kuten hän pitää Amerikan alkuperäiskansojen tuhoamista perusteltuna – ja että lain mukaan palestiinalaisilla ei ole paluuoikeutta, ja edelleen, että poliittisesti Israelin vuoden 1948 suuri virhe oli olla “suorittamatta laajamittaista karkoitusta ja puhdistamatta koko maata – koko Israelia, aina Jordaniaan saakka” palestiinalaisista. 9Riippumatta siitä, miten vastenmielisiä nämä johtopäätökset ovat, niitä ei voida kutsua virheelliksi. Palataaksemme kuitenkin tavallisten ihmisten asuttamaan maailmankaikkeuteen, on edelleenkin mahdollista olla yhtä mieltä asiakysymyksissä ja niiden lainmukaisissa ja moraalisissa seuraamuksissa, ja päätyä silti toisistaan poikkeaviin poliittisiin johtopäätöksiin. Noam Chomsky on samaa mieltä siitä, että palestiinalaiset todella karkotettiin; että moraalisesti tämä oli valtava rikos; ja että lain mukaan palestiinalaisilla on paluuoikeus. Tästä huolimatta hän pitää paluuoikeuden toteuttamista poliittisesti mahdottomana ja sen vaatimista epäviisaana, todellakin, toteuttamiskelvottomana. Hänen mukaansa tämän illusorisen tavoitteen hokeminen palestiinalaispakolaisille on itse asiassa syvästi moraalitonta. On myös niitä, joiden mukaan päinvastoin moraalinen ja lainopillinen oikeus on merkityksetön, ellei sitä voida saattaa täytäntöön, ja että paluuoikeuden toteuttaminen on käytännön mahdollisuus. 10Olennaista ei ole niinkään se, kuka on oikeassa ja kuka väärässä, vaan se, että rehellisten, moraalisten ja kunnon ihmisten poliittisessa arvioinnissa voi tosiaankin ilmetä todellisia ja oikeutettuja eroja.
Edellinen mielessä on kuitenkin syytä tähdentää, että poliittiset erimielisyydet – ainakin niiden kesken, joilla on yhteiset moraaliset perusarvot – ovat melko vähäisiä, kun taas poliittinen yhteisymmärrys on melko laajaa. Kansainvälisessä yhteisössä on kuluneen neljännesvuosisadan ajan ollut yksimielisyys siitä, millainen Israel/Palestiina -konfliktin ratkaisun tulisi pääpiirteittäin olla: kahden valtion ratkaisu, joka perustuu siihen, että Israelin on vetäydyttävä kokonaan Länsirannalta ja Gazan kaistalta, ja vastaavasti kaikkien naapurimaiden tulee tunnustaa Israel vuoden 1967 sotaa edeltävine rajoineen. Yhdysvaltoja, Israelia ja tavallisesti sitä tai tätä eteläisen Tyynenmeren atollia lukuun ottamatta Yhdistyneiden kansakuntien (YK) Yleiskokous vahvistaa tämän muotoilun vuosittain osoittaen harvinaista ja vankkaa, lähes täydellistä yksimielisyyttä. Vuoden 1989 Yleiskokouksen päätöslauselma nimeltä Palestiinan kysymys, joka vahvisti tukensa kahden valtion ratkaisulle ja vaati “Israelin vetäytymistä vuonna 1967 miehitetyiltä palestiinalaisalueilta” vietiin läpi äänin 151 – 3. Tuolloin ainoa Yhdysvaltain ja Israelin rinnalla päätöslauselmaa vastaan äänestänyt valtio oli Dominikaaninen tasavalta. Viisitoista vuotta myöhemmin, mullistavista geopoliittisista muutoksista huolimatta – kokonainen poliittinen järjestelmä katosi tänä aikana, ja samalla syntyi monia uusia valtioita – vanha konsensus säilyi. YK:n Yleiskokouksen vuoden 2004 päätöslauselmassa Rauhanomainen ratkaisu Palestiinan kysymykseen, jossa korostetaan tarvetta sitoutua “kahden valtion ratkaisumalliin” ja “Israelin vetäytymiseen vuonna 1967 miehitetyiltä palestiinalaisalueilta” vietiin läpi äänin 160 – 6. Tällä kerralla Yhdysvaltojen ja Israelin tukena oli Mikronesia, Marshall-saaret, Palau ja Uganda. 11 Mikäli keskustelu keskittyisi yksinomaan todellisiin erimielisyyksiin voitaisiin konflikti ratkaista hyvinkin ripeästi – vaikkakaan ei Israelin ja Yhdysvaltojen poliittisen johdon mieliksi.
Suurin osa Israel/Palestiina -konfliktille niin tyypillisestä kiistanalaisuudesta on tekaistua. Tämän keinotekoisen kiistanalaisuuden poliittiset tarkoitusperät ovat läpinäkyviä: sen avulla viedään huomio pois tai vääristetään konfliktin todellisuutta. Keinotekoiset kiistanalaisuudet voidaan jakaa kolmeen osaan: 1) konfliktin alkuperän mystifiointi, 2) juutalaisvastaisuuden ja Holokaustin huutaminen avuksi 12 ja 3) roskakirjallisuuden määrän selvä lisääntyminen. Tässä johdannossa pyrin lyhyesti käsittelemään näitä kohtia yksitellen. Suuri osa tutkimuksestani keskittyy toiseen ja kolmanteen kohtaan.
On monesti sanottu, että Israel/Palestiina -konfliktiin kytkeytyneet, ainutlaatuisen syvälliset ja mutkikkaat ongelmat uhmaavat tavanmukaista tutkimusta ja ratkaisuehdotuksia. Sitä kuvaillaan vuoroin uskontojen, kulttuurien ja sivilisaatioiden kosmiseksi yhteentörmäykseksi. Jopa yleisesti selväpäiset kommentaattorit, kuten israelilaiskirjailija Meron Benvenisti, tapasivat väittää, että konfliktin sisin olemus oli “iankaikkinen, sovittelukelvoton ja paikallinen paimentolaissota” 13 Tällaiset kuvaukset pikemminkin hämärtävät kuin selkiyttävät. Vaikka konflikti kieltämättä herättääkin hankalia teoreettisia ja käytännöllisiä dilemmoja, ei niitä ilmene yhtään enempään kuin muissakaan yhteyksissä. Konflikti on sovellettavissa vertailevaan analyysiin, unohtamatta kuitenkaan historiallisten analogioiden ainaisia rajoitteita. Israelin puolestapuhujat torjuvat vertailun mahdollisuuden, vedoten Israel/Palestiina -konfliktin sui generis -luonteeseen, siitä ilmeisestä syystä, että jokaisen karkeasti ottaen vertailukelpoisen analogian kohdalla – eurooppalaisten Pohjois-Amerikan valloitus, Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmä – Israel päätyy vertauksen “väärälle” puolelle. 14
Israel/Palestiina -konfliktin ammattimainen tutkimus tukeutuu harvoin kömpelöihin selityksiin, sillä konfliktin juuret ovat poikkeuksellisen selkeät. Vuonna 1936 Britannian kuninkaallinen komissio, jota tuolloin johti lordi Peel, määrättiin ottamaan selvää Palestiinan konfliktista ja sen ratkaisemisen näkymistä. Kuninkaallisen komission viimeisin selvitys sanoi Palestiinan arabien pyrkimyksistä, että “arabijohtajien ensisijainen pyrkimys … oli … kansallinen itsenäisyys”, ja että “oli täysin ennakoitavaa, että Palestiinan arabit sekä kadehtisivat nationalisti-tovereitaan pohjois- ja etelärajan toisella puolen että pyrkisivät toimimaan heidän tavoin.” Englantilaiset selittivät arabien juutalaisiin kohdistunutta pahansuopuutta sillä, että juutalaisten pyrkimykset saada Palestiina estäisi arabeita perustamasta itsenäistä arabivaltiota, ja että arabien pelkona oli joutua tulevan juutalaisvaltion alaisuuteen. Raportin mukaan ei ollut “epäilystäkään” siitä, etteivätkö “pohjimmaiset syyt” arabien ja juutalaisten vihamielisyyksille olleet “ensinnäkin arabien toiveet itsenäisyydestä; toiseksi heidän vastustuksensa juutalaisten Palestiinaan perustettavaa kansallista kotia vastaan, mitä voimisti heidän pelkonsa juutalaisten ylivallasta .” Välttäen Benvenistin “iänkaikkisen, sovittamiskelvottoman ja paikallisen paimentolaissodan” kaltaisia korkealentoisia muotoiluja, ja osoittaen jälleen Palestiinan epävakaisuuden todellisiin syihin, komissio kirjoitti:
Konflikti ei liion kumpua mistään rotujen välisestä, arabien juutalaisia kohtaan tuntemasta vaistomaisesta epämieltymyksestäkään. Arabimaailmassa juutalaisten ja arabien välillä oli hyvin vähän tai ei lainkaan eripuraa ennen Palestiinan erimielisyyksiä. Ja täysin samanlaisia poliittisia ongelmia on esiintynyt Irakissa, Syyriassa ja Egyptissä – agitointia, kapinointia ja verenvuodatusta – ilman mitään “kansallisia koteja”. Täten Palestiinan ongelma on mitä ilmeisimmin poliittinen. Kuten muuallakin, ongelmana on kapinoiva kansallismielisyys. Ainoana poikkeavuutena on se, että Palestiinan arabien nationalismi on nivoutunut erottamattomasti yhteen heidän juutalaisiin kohdistuvan vastustuksensa kanssa. Ja syyt tähän, on syytä toistaa, ovat yhtä lailla ilmeiset. Ensinnäkin, [juutalaisten] kansallisen kodin perustaminen piti alusta alkaen sisällään kansallisen itsehallinnon periaatteen yksioikoisen hylkäämisen. Toiseksi, tämä ei ollut vain mikä tahansa este kansallisen itsehallinnon kehittymiselle, vaan itse asiassa ainoa vakavasti otettava este. Kolmanneksi, kun koti on kasvanut, samalla on kasvanut pelko siitä, että jos ja kun itsehallinto astuu voimaan ei tämäkään välttämättä tuo kansallista itsemäärämisoikeutta arabeille, sillä juutalaiset voivat jo silloin olla enemmistönä. Siksi on vaikeaa olla isänmaallinen arabi vihaamatta juutalaisia.15
Sionismin palestiinalaisille aiheuttama epäoikeudenmukaisuus oli ilmeistä, ja vailla selitystä, lukuun ottamatta rasismia: heiltä kiellettiin itsemääräämisoikeus, ja mahdollisesti jopa oikeus kotimaahan. Sionistien hankkeen toteuttamista alkuperäisen väestön kustannuksella tuettiin monenlaisilla selityksillä, joista yksikään ei kestä edes pintapuolista tarkastelua. Näihin moninaisiin selityksiin uskominen edellytti hyvin erityisten sionististen periaatteiden, kuten juutalaiset Palestiinaan kytkevän “historiallisen oikeuden” ja juutalaisten “kodittomuuden”, hyväksymistä. Esimerkiksi “historialliseen oikeuteen” nojaava oikeutus juonsi juurensa siitä, että juutalaisten alkuperä sijaitsee Palestiinassa ja he asuivat siellä kaksi tuhatta vuotta sitten. Väite ei kuitenkaan ollut sen enempää historiallinen kuin mihinkään yleisesti hyväksyttyyn oikeuden käsitykseen perustuva. Se ei ollut historiallinen, sillä se jätti huomiotta kaksituhatvuotisen ei-juutalaisen asutuksen Palestiinassa ja juutalaisten kaksituhatvuotisen historian Palestiinan ulkopuolella. Se ei myöskään ollut oikeus, muussa kuin mystisessä, romantiikan ajan kansallishenkisten ideologioiden mielessä. Näiden ideologioiden toteuttaminen aiheuttaisi – ja on aiheuttanut – sekasortoa. Muistuttaen sionistitovereitaan siitä, että juutalaisten “historiallinen oikeus” Palestiinaan kuului “enemmänkin metafyysiseen kuin poliittiseen kategoriaan”, ja tämähän johtui “juutalaisuuden nimenomaisista syvyyksistä” tämä “kategoria … sitoo pikemminkin meitä kuin arabeja”, jopa sionistinen kirjailija Ernst Simon korosti, ettei tämä antanut juutalaisille minkäänlaista, arabien suostumuksesta irrallaan olevaa oikeutusta. 16
Toisentyyppinen oikeutus pyrki mitätöimään alkuperäisväestön kokeman epäoikeudenmukaisuuden sillä verukkeella, että ennen juutalaisten saapumista Palestiina oli (lähes) tyhjä. 17 Ironista kyllä, tämä argumentti on vakiintunut kaikkein vakuuttavimmaksi todisteeksi tehdyistä vääryyksistä: se on epäsuora myöntyminen sille, että mikäli Palestiina olisi ollut asutettu, mitä se tietenkin olikin, sionismi ei olisi ollut moraalisesti puolustettavissa. Palestiinalaisten läsnäolon tunnustaville, mutta sionistisen ajattelun ulkopuolisille sionismi ei ollut puolustettavissa, rasistisia perusteluja lukuun ottamatta: että suuremmassa mittakaavassa juutalaisten kohtalo oli arabien kohtaloa tärkeämpää. Britit perustelivat, vaikkeivät kuitenkaan julkisesti, Balfourin julistusta juuri tästä näkökulmasta. Balfour sanoi, että “me emme perustellusti hyväksy itsemääräämisoikeuden periaatetta” Palestiinan “nykyisten asukkaiden” kohdalla, sillä “Palestiinan ulkopuoleinen juutalaiskysymys on maailmanlaajuisesti tärkeä” ja sionismi on “juurtunut ikivanhoihin traditioihin, nykyisiin tarpeisiin, ja paljon tämän muinaisen maan 700 000 nykyisen arabiasukkaan toiveita ja ennakkoluuloja tärkeämpiin tulevaisuudentoiveisiin.” Herbert Samuel, hallituksen ministeri ja Britannian mandaattikauden ensimmäinen komissaari, oli sitä mieltä, että vaikka alkuperäisväestön enemmistöoikeuksien kieltäminen olikin “räikeässä ristiriidassa niiden periaatteiden kanssa, joiden puolesta liittoutuneet taistelivat”, tämä oli kuitenkin hyväksyttävissä, sillä juutalaisten aikaisempi asutus Palestiinassa “oli johtanut sellaiseen henkiseen ja kulttuuriseen ihmiskunnan kehitykseen, jonka rinnalla kuluneen tuhannen vuoden historia näyttää kehnolta.” Winston Churchill, joka puhui Peelin komission edessä, oli vuorostaan sillä kannalla, ettei alkuperäisväestöllä ollut sen enempää oikeutta Palestiinaan kuin “koirankopin koirallakaan ei ole viimekäden oikeutta koirankoppiin, vaikka se olisikin asunut siellä jo hyvin pitkän aikaa,” eikä “mitään vääryyttä ollut tehty näille ihmisille sen osalta, että korkeampitasoinen, tai vähintäänkin maailmallisempi rotu, niin sanoakseni, on tullut ja viedyt heidän paikkansa.” 18 Olennaista tässä ei ole niinkään se, että englantilaiset olivat rasisteja, vaan se, ettei alkuperäisväestön oikeuksia voitu kieltää tukeutumalla mihinkään muuhun kuin rasistisiin selityksiin. Britit, jotka hanakasti pyrkivät oikeuttamaan tapahtuneen, muuttuivat rasisteiksi olosuhteiden, eivätkä niinkään silkan mielihalun johdosta: mitenkään muuten ei näin julkeaa oikeuksien kieltämistä olisi voitu perustella.
Arvioikaamme vielä yhtä argumenttia, joka on huomattavasta lähteestä ja usein lainattu. Marxilainen historioitsija, Isaac Deutscher, esitti paraabeliksi muotoillun ja pitkälti ymmärtäväisen ex post facto -selityksen, vaikkakaan ei silti oikeutusta, sionismin palestiinalaisten oikeuksien polkemiselle:
Kerran eräs mies hyppäsi palavasta talosta, jossa monet hänen perheenjäsenensä olivat jo menehtyneet. Hänen onnistui pelastaa itsensä; mutta pudotessaan hän iskeytyi alapuolellaan seisseen miehen päälle murtaen mieheltä kädet ja jalat. Hypänneellä miehellä ei ollut vaihtoehtoja; silti hypännyt mies oli vastuussa miehelle, jonka raajat olivat murtuneet, tämän epäonnesta. Jos molemmat käyttäytyisivät järkevästi, heistä ei välttämättä tulisi vihamiehiä. Liekkejä paennut mies yrittäisi, toivuttuaan, auttaa ja lohduttaa toista uhria, ja jälkimmäinen olisi voinut vuorostaan ymmärtää olleensa sellaisten olosuhteiden uhri, joita heistä kumpikaan ei hallinnut. Mutta mitä tapahtuukaan, jos molemmat toimivat järjenvastaisesti? Raajarikko syyttää hypännyttä kärsimyksistään ja vannoo laittavansa hänet tilille teoistaan. Hypännyt mies, peläten raajansa rikkoneen kostoa, loukkaa häntä, potkii häntä, ja lyö häntä aina heidän tavatessaan. Raajarikko vannoo entistä enemmän kostoa, jolloin häntä isketään ja rangaistaan yhä lisää. Katkera vihollisuus, joka sai alkunsa silkasta sattumasta, voimistuu ja varjostaa molempien miesten olemassaoloa myrkyttäen heidän mielensä. 19
Tämä kuvaus antaa sionismille sekä liikaa että liian vähän uskottavuutta. Sionistien palestiinalaisten oikeuksien kieltäminen, joka huipentui palestiinalaisten karkotukseen, tuskin kumpusi mistään väistämättömästä vahingosta. Se oli tulos juutalaisen valtion perustamiseen tähtäävästä vuosikymmenten ajan järjestelmällisesti ja tunnontarkasti toteutetusta poliittisesta ideologiasta, jonka päämääränä oli luoda demografialtaan juutalainen valtio Palestiinaan huolimatta kiivaasta ja usein väkivaltaisestakin kansalaisvastustuksesta. Väittämällä, ettei sionisteilla ollut vaihtoehtoja – tai, Deutscherin sanoin, että juutalaisvaltio oli “historiallinen välttämättömyys” 20 – tulee kieltäneeksi sionistisen liikkeen valtavan ja vaikuttavan voimankäytön ja siihen osallistumisen moraalisen vastuullisuuden. Palestiinalaisten karkotus oli vältettävissä; se ei ollut jonkin persoonattoman ja objektiivisen voiman – joka pakotti palestiinalaiset lähtemään ja juutalaiset korvaamaan heidät – aikaansaannos. Jos näin olisi ollut, niin miksi sionistit värväsivät, usein kovaotteisesti, juutalaisia pakolaisia muuttamaan Palestiinaan, ja vastustivat heidän muuttoa muualle? Miksi he yllyttivät ehkä jopa väkivaltaisin keinoin juutalaisia exodukseen arabimaista Palestiinaan? Miksi he kutsuiva, kaikki maailman juutalaiset asumaan, usein syvästi turhautuneina ja pettyneinä, Israeliin? Kun sionistijohtajat eivät hyvittäneet tapahtunutta antamalla palestiinalaisten palata koteihinsa, vaan pyrkivät sen sijaan täyttämään tyhjät alueet juutalaisilla, eivät he toimineet järjettömästi, vaan – pitäen mielessä heidän poliittiset tavoitteensa – täysin rationaalisesti.
Deutscher on toki tietoinen kaikesta tästä. Itse asiassa hän on tietoinen siitä, että “sionismi pyrki alusta lähtien perustamaan puhtaan juutalaisvaltion ja oli hyvillään päästessään eroon maan arabiasukkaista.” 21 Ehdottamalla, että sionistijohtajat olivat irrationaalisia kieltäytyessään “poistamasta tai helpottamasta [palestiinalaisten] ahdinkoa” 22, tulee siten ehdottaneeksi, että sionismi on irrationaalista: ottaen huomioon, että palestiinalaisten ahdinko johtui suurilta osin siitä, että heidän oikeutensa kotimaahan kiellettiin, jos sionistit olisivat toimineet “rationaalisesti” ja poistaneet tämän ahdingon aiheuttajan, olisi koko sionismin olemassaolon oikeutus ja vuoden 1948 tärkein saavutus mitätöity. Ja jos “arabien poistaminen maasta” oli irrationaalista, miten tämän tavoitteen “myönteinen” kääntöpuoli, juutalaisvaltio, saattoi olla “historiallinen välttämättömyys”? On yhtä lailla typerää väittää, että palestiinalaiset olisivat järjettömiä “syyttäessään” sionisteja “heidän kurjuudestaan” ja ollessaan hyväksymättä sitä, että he olivat sellaisten olosuhteiden uhreja, joita “kumpikaan ei hallinnut.” Tämä olisi järjetöntä ainoastaan sillä ehdolla, etteivät sionistit olisi vastuussa tapahtuneesta. Tästä huolimatta Deutscher saa tuskin henkeä ylistäessään sionistien saavutuksia Palestiinassa: “Israelin synty todella on … ainutlaatuinen ilmiö, historian ihmelapsi, jonka edessä juutalainen ja ei-juutalainen yhtä lailla seisovat ällistyksen ja ihmettelyn vallassa.” 23 Eikö ole silkkaa tekopyhyyttä sävellellä voittolauluja sille aineelliselle ja moraaliselle vimmalle, joka mahdollisti mainitut eittämättä todelliset saavutukset, ja silti toisaalla kieltää kaikki vastuu tämän vimman aiheuttamasta synkästä kääntöpuolesta? 24 Täysin sama keskitetty tahto, pikkutarkka yksityiskohtien huomiointi ja kylmän harkitseva suunnitelmallisuus, jotka loivat Israelin, loivat myös sen uhrit.
Palestiinaan syntyi toinen sosioekonominen kokonaisuus (Palestiinan arabien lisäksi), vaikkakin rikkoen alkuperäisväestön perusoikeuksia ja tunnustettua kansainvälistä periaatetta, kokonaisuus, joka väistämättä vaati itselleen itsemääräämisoikeutta. Toisin kuin sionismin aiempi, kuvitteelliseen “historialliseen oikeutukseen” perustunut vaatimus saada haltuunsa Palestiina, tämä vaikutti olevan yleisti hyväksytyn kriteerin mukainen: juutalaisasutus oli nyt elinvoimainen, orgaaninen ja erillinen yhteisö. Yhteisön perustaminen oli kuitenkin toteutunut vain turvautumalla voimankäyttöön: ilman maahan muuttaneiden sionistien “teräskypärää ja aseen piippua” (Moshe Dayan), joita täydensivät Englannin imperiumin “ulkomaiset pistimet” (David Ben-Gurion), juutalaisvaltion alkiotakaan ei olisi ikinä voinut syntyä. 25 Kysymys siitä, milloin voimalla saavutetusta tulee oikeusperiaatteen turvaamaa, on monimutkainen, käsitteellisellä tasolla kenties pysyvästi ratkaisematon. Intuitiivinen argumentti, jonka mukaan moraalisoikeudellinen kysymys on ohitettu uuden sukupolven synnyttyä – että uudella sukupolvella on syntymänsä takaama oikeus alueeseensa – ei ratkaise vanhoja kysymyksiä lainkaan enempää, kuin se synnyttää uusia. Eikö tämä antaisi syytä sinnitellä niin pitkään kuin suinkin mahdollista, uhmaten julkista mielipidettä ja kansainvälistä lainsäädäntöä? Tämä olikin sionistien lähestymistavan ydin: jos riittävät faktat onnistuttaisiin luomaan ja riittävästi aikaa saataisiin kulumaan, ei tylyä todellisuutta voitaisi enää muuttaa.
Herää kuitenkin uusi pohdinnan aihe. Noin kolme vuosikymmentä Balfourin julistuksen jälkeen, kun juutalaiset olivat toden teolla aloittaneet “faktojen” luomisen alkuperäisväestön valtaisasta vastustuksesta huolimatta, “dunum dunumilta, vuohi vuohelta”, Yk antoi sionistiliikkeelle laillisen oikeuden yli puoleen Palestiinasta. Tällä hetkellä on kuitenkin kulunut jo yli 35 vuotta siitä, kun juutalaissiirtokuntalaiset alkoivat luoda “faktoja” Länsirannalle ja Gazaan. Ovatko nekin jo saavuttaneet laillisuutensa? Kaikesta huolimatta, kun Peelin komissio ehdotti Palestiinan jakamista sillä perusteella, että juutalaiset muodostivat erillisen kokonaisuutensa, Palestiinan arabit kielsivät voimakeinoin ja alkuperäisväestön tahdon vastaisesti toteutetun juutalaisasutuksen oikeutuksen, kuten he tekivät vuonna 1947 YK:n Yleiskokouksen ratifioitua jakosuunnitelmansa. (Sionistiliike vastusti virallisesti Peelin komission ehdotusta ja kannatti virallisesti Yk:n suositusta, mutta sen suhde molempiin oli ristiriitainen.) 26 Arabien valinnan perustetta ei ole vaikeaa nähdä, 27 vaikka jälkikäteen arvioituna jakosuunnitelman hylkäämisessä oli myös oma varomattomuutensa.
Vaikka kysymykset voimalla läpiviedyn sionistien asutuksen hyväksyttävyydestä ovatkin abstraktisti tarkasteltuna mutkikkaita, niiden käytännön ratkaisu ilmeni Kuuden päivän sodan jälkeen. Vastassaan Israelin olemassaolon todellisuus ja vailla varteenotettavia poliittisia vaihtoehtoja, palestiinalaiset löivät poikki teoreettisen Gordionin solmunsa 1970-luvun puolivälissä luovuttamalla laillisesti noin 80%:a historiallisesta kotimaastaan. Ainoa todella mutkikas Israel/Palestiina -konfliktin elementti, pakolaiskysymyksen lisäksi, oli nyt saanut ratkaisunsa. Tämä oli kuitenkin hauras ja väliaikainen. Uusi este kahden valtion ratkaisulle on syntynyt Israelin rakennettua “faktoja” miehitetyille alueille. Tämä ei kuitenkaan johdu “iankaikkisesta, sovittelukelvottomasta paimentolaissodasta”, “historiallisesta välttämättömyydestä” tai “satunnaisista” “olosuhteista”. Aivan kuten aiempikin konflikti aiheutui sionistien tietoisesta ja tahallisesta palestiinalaisten oikeuksien kieltämisestä, uusi konflikti johtuu samasta suunnitelmallisesta epäoikeudenmukaisuudesta, joka evää palestiinalaisilta jopa heidän selvästi heikennetyt oikeutensa.
Vaikka Benny Morris hyväksyi Palestiinan etnisen puhdistuksen ja on lähes patologisen vihamielinen palestiinalaisia kohtaan 28, hän pitää kuitenkin palestiinalaisten vastustusta juutalaisasutukselle täysin rationaalisena ja yksiselitteisenä: “Alueellisen syrjäyttämisen pelko oli ensisijainen syy sille, miksi arabit vastustivat sionismia.” 29 Morrisin muotoilun huomattavuus ei piile siinä, mitä hän sanoo, vaan siinä, mitä hän ei sano: “arabien juutalaisvastaisuutta”, “arabien modernisoitumista kohtaan tuntemaa pelkoa” tai kosmisia “yhteentörmäyksiä” ei edes mainita. Niitä ei tuoda esille, sillä niille ei ole tarvetta – vastustuksen ilmeinen selitys sattuu myös olemaan riittävä selitys. Tällaisia mystifioivia klisheitä, jotka ovat tyypillisiä Israel/Palestiina -konfliktille, pidettäisiin halveksuttavina ja naurettavina kaikissa vertailukelpoisissa tilanteissa. Amerikan alkuperäiskansat syyllistyivät kammottaviin rikoksiin vastustaessan eurooppalaisten tunkeutumista mailleen. Näiden rikosten syiden ymmärtäminen ei kuitenkaan edellytä alkuperäiskansojen kulttuuristen epätäydellisyyksien tai vajeiden yksityiskohtaista läpikäymistä. Amerikan alkuperäiskansojen puolustaja, Helen Hunt Jackson, kirjoitti 1800-luvun lopulla: “Ne intiaanit, jotka syyllistyivät näihin raakuuksiin, pyrkivät yksinkertaisesti hankkiutumaan voimakeinoin eroon tappamista harjoittavista miehistä, jotka olivat laittomasti varastaneet heidän maansa… Mitä cherokee-intiaanien tilalla ollut valkoisten miesten yhteisö olisi tehnyt?” 30
Palestiinalaisten “raakuuksien” ymmärtämiseksi näyttää myös riittävän tämä sama kyky empatiaan. Kuvitelkaamme, millaisen reaktion saisikaan osaakseen historioitsija, joka pitäisi Amerikan intiaanien vastarinnan hypoteettisena liikevoimana “anti-kristillisisyyttä” tai “anti-Eurooppalaisuutta”. Miksi moiset eksoottiset selitykset? – ellei siksi, että ilmeinen selittävä tekijä sattuu olemaan poliittisesti epäkorrekti? Tuolloin tämän tyyliset syvälliset selittelyt eivät kuitenkaan olleet lainkaan tarpeellisia. Alkuperäiskansat olivat edistyksen tiellä, joten heidät oli tuhottava täysin; mitään sen erityisempiä selityksiä ei kaivattu. Theodore Roosevelt kirjoitti, että “ihmiskunnan” ja “sivilisaation” kannalta oli “ehdottoman tärkeää” että Pohjois-Amerikka päätyy “mestarillisen kansan” haltuun. Vaikka tämä tarkoittikin “hirvittävän kurjuuden ja kärsimyksen langettamista” alkuperäisasukkaiden ylle, ei ollut muuta keinoa: “Maailma olisi tuskin kulkenut lainkaan eteenpäin ilman villien ja barbaaristen kansojen syrjäyttämistä ja häivyttämistä. Ja jälleen: “Maahanmuuttajalla ja pioneerilla on viime kädessä oikeus puolellaan: tämä suurenmoinen maanosa ei olisi ollut muuta kuin pelkkä likaisten villien pelikenttä.” 31
Tarve hieman hienostuneemmille perusteille tuli ajankohtaiseksi vasta paljon sen jälkeen, kun näiden “likaisten villien” ihmisyys oli ratifioitu – ainakin muodollisesti. Yhdysvaltojen kohdalla “hirvittävän kurjuuden ja kärsimyksen langettaminen” voitiin tuunustaa, kun kysymys alkuperäisväestön kohtalosta oli, kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti, haudattu. Palestiinan kohdalla tämä ei pidä vielä paikkaansa eli aiheen yksityiskohtainen käsittelyn aika ei ole vielä tullut. Benny Morrisin aiemmat julistukset saivat järkyttyneen vastaanoton, sillä ne olivat paluu 1800-luvulle. Osoittaessaan selviävänsä ilman Israelin nykyisten puolestapuhujien ideologisia hämäyksiä hän oikeutti syrjäyttämisen sillä, että kyse on “barbaarien” ja “sivilisaation” välisestä konfliktista. Aivan kuten oli koko ihmiskunnan kannalta parempi, että “Amerikan mahtava demokratia” korvasi alkuperäisväestön, on palestiinalaisten sysääminen sivuun juutalaisvaltion tieltä yhtä lailla paikallaan. “On tilanteita”, kertoo Morris sen enempää kaunistelematta, “joissa lopulliseen hyvään johtavat, historian kuluessa suoritetut julmuudet ovat oikeutettuja”. Kuulostaako Rooseveltilta? Mutta eihän tuollaisia tunteettomuuksia tule enää sanoa. 32 Itsestäänselvyydet voidaan kuitenkin hämärtää mystifioinnilla. Se perustavanlaatuinen tosiasia, joka päti myös aikaisempiin tilanteisiin, että “pääasiallinen syy arabien” juutalaisten maahanmuuttoon kohdistuvalle vastustukselle oli huoli “alueellisesta syrjäytymisestä ja häätämisestä” – pelko, jonka perusteita voidaan tuskin kyseenalaistaa, ja jonka paikkansapitävyden Israelin päivittäiset toimet vain vahvistavat – on kaikin keinoin pidettävä poissa näkyvistä.
Toinen Israel-lobbyn strategioista on holokaustiin ja “uuteen anti-semitismiin vetoaminen. Aiemmassa tutkimuksessani tarkastelin sitä, kuinka Holokaustista on kehitetty ideologinen ase, jolla Israel pyritään tekemään kritiikille immuuniksi. 33 Tässä teoksessa tarkestelen Holokaustiin vetoamisen muunnelmaa, “uutta antisemitismiä”. Väitteet “uudesta antisemitismistä” eivät ole uusia, eikä niissä sen enempää ole kyse anti-semitismistä. Aina kun Israel joutuu uuden kansainvälisen, Israelin vetäytymiseen tähtäävän painostuksen kohteeksi, sen puolestapuhujat kyhäävät taas uuden ja tarkasti organisoidun mediaspektaakkelin väittäen, että maailma on anti-semitismiä tulvillaan. Häpeilemätön juutalaisvastaisuuden hyväksikäyttö vie oikeutuksen Israeliin kohdistuvalta kritiikiltä, tekee juutalaisista uhreja palestiinalaisten sijaan ja sysää taakan arabeille, joiden tulisi nyt hankkiutua eroon anti-semitismistään, ja vapauttaa Israelin sen omasta vastuustaan hankkiutua eroon miehitetyistä alueista. Tarkka analyysi siitä, minkä Israel-lobby lukee antisemitismiksi, paljastaa kolme komponenttia: liioittelun ja vääristelyn; Israeliin kohdistuvan, perustellun kritiikin harhauttavan leimaamisen juutalaisvastaisuudeksi; ja epäoikeutetun, mutta ymmärrettävän, Israeliin kohdistuvan kritiikin yleistäminen kaikkiin juutalaisiin kohdistuvaksi. Johtopäätöksessäni väitän, kaikkien tutkimustulosten mukaisesti, että jos nykyinen juutalaisiin kohdistuva paheksunta ilmee aina samanaikaisesti Israelin raakojen, palestiinalaisia vastaan suunnattujen toimien yhteydessä, niin tällöin tulevaisuuden kannalta vastuullinen ratkaisu, puhumattakaan eettisyydestä, on miehityksen lakkauttaminen. Israelin kokonaisvaltainen vetäytyminen palestiinalaisalueilta poistaisi kokonaan antisemiittien – ja kukapa kieltäisi, etteikö heitä todella olisi? – vaarallisen aseen ja lisäksi paljastaisi heidän varsinaisen agendansa. Ja mitä enemmän juutalaiset tekevät pesäeroa Israelin miehitykseen sitä vähemmän on niitä ei-juutalaisia, jotka virheellisesti tulkitsevat Israelin laittomuudet ja niitä ehdoitta tukevat (itse asiassa rohkaisevat) valtavirran juutalaisorganisaatiot yhdeksi ja samaksi juutalaisten yleisen mielialan kanssa.
Aloitin tämän johdannon muistelemalla From Time Immemorial -väärennöstä, sillä pääsyy Israel/Palestiina -konfliktia ympäröivälle kiistanalaisuudelle on varteenotettavaksi akateemiseksi tutkimukseksi naamioidun roskakirjallisuuden huomattava lisääntyminen. Älymystön elämää arvioivat laadunvalvontamekanismit ovat, kaikessa epätäydellisyydessäänkin, olemassa. Nämä mekanismit ilmenevät tyypillisesti usean, määrätyssä järjestyksessä esitetyn kysymyksen muodossa. Jos joku viittaa kirjaan, jonka teesi on epätavallinen, häneltä kysytään yleensä seuraavaa: “Mikä kustantamo julkaisi tämän kirjan?”, “Kuka kirjoitti sen?”, “Ketkä antoivat suosituksensa kirjan takakanteen?” tai “Millaisia arvosteluja teoksesta kirjoitettiin [tärkeimmissä ammatillisissa lehdissä]? Näiden kysymysten vastauksista voidaan yleensä päätellä, mitä kirjalta tulee odottaa. Yksi Israel/Palestiina -konfliktin epämiellyttävyyksistä on se, että nämä mekanismit toimivat melko huonosti, jos lainkaan. 34 Kirjan kirjoittaja voi opettaa ensiluokkaisessa yliopistossa, kannessa voi olla maineikkaan kustantajan puumerkki, takakannessa voi olla ylenpalttisia kehuja, nimekkäimmät lehdet voivat kirjoittaa yhtä ylistäviä arvosteluja, ja silti kirja voi olla täyttä hölynpölyä. Viimeisin lisä tähän genreen ja tämän kirjan [Chutzpahin tuolla puolen, toim. huom.] toisen osan aihe on Harvardin oikeustieteellisen tiedekunnan professorin Alan Dershowitzin 35 bestseller The Case for Israel. Voidaan rehellisesti sanoa, että The Case for Israel ylittää valheellisuudessaan jopa From Time Immemorialin ja on yksi kaikkien aikojen räikeimmistä Israel/Palestiina -konfliktia käsittelevistä akateemisista vedätyksistä. Dershowitz itse asiassa ottaa useita kohtia suoraan Petersin väärennöksestä. Siinä missä Peters väärensi todellisia lähteitään, menee Dershowitz askelta pidemmälle viittaamalla absurdeihin lähteisiin tai haalii todistusaineistoa kokoon tyhjästä. Tämän kirjan [Chutzpahin tuolla puolen, toim. huom.] ydinluvut asettavat valtavirran ihmisoikeusjärjestöjen Israelin ihmisoikeusrikkomuksia käsittelevät tutkimustulokset vastakkain Dershowitzin väitteiden kanssa. Tulen osoittamaan, että on vaikea löytää yhtä ainoaa hänen ihmisoikeuskysymyksistä kirjoittamaansa lukua – tai mitään muutakaan The Case for Israelin lukua –, joka ei väärentäisi uskottavaa lähdettä tai viittaisi syvästi hämmentävään lähteeseen. Ensisijainen tarkoitukseni ei ole osoittaa, että Dershowitz on huijari. Kiinnostavampaa on se, että nimenomaan institutionalisoidut vinoumat mahdollistavan The Case for Israelin kaltaisten tekeleiden nousemisen bestsellereiksi. Ilman Dershowitzin Harvardin mukanaan tuomaa statusta, Mario Cuomon, Henry Luis Gates Jr:n, Elie Wieselin ja Floyd Abramsin 36 ylistyksiä ja New York Timesin, Boston Globen 37 ja muiden vastaavien myönteistä vastaanottoa, olisi The Case for Israelin arvo ollut sama kuin Maapallo on litteä -yhteisön viimeisimmän julkaisun.
Beyond Chutzpahin tarkoituksena on avata Israel/Palestiina -konfliktiin kiedottua, keinotekoisen kiistanalaisuuden ja kiistelyn verhoa. Olen vakuuttunut siitä, että kuka tahansa vääristelemätöntä historiaa tarkasteleva havaitsee palestiinalaisten kokeman epäoikeudenmukaisuuden. Toivon, että lukijat saavat kirjasta myös tarvittavaa intoa toiminalle, ja että voimme yhdessä saavuttaa kestävän rauhan Israeliin ja Palestiinaan.
Lähteet:
1. New York: Harper and Row, 1984.
2. Petersin tapauksen taustaa, ks. erityisesti Edward Saidin “Conspiracy of Praise” Edward Saidin ja Christopher Hitchensin (toim.) Blamining the Victims: Spurious Scholarship and the Palestinian Question (New York, 2001); Petersin väärennöksen kokonaisvaltainen dokumentointi, ks. Norman G. Finkelsteinin Image and Reality of the Israel/Palestine Conflict, toinen painos. (New York, 2003), luku 2; aiheen nykytilanteesta, ks. ibid., sivuu xxxii
3. Muutamia aitoa väittelyä nostattavia kysymyksiä on edelleen jäljellä: pyrkikö sionistijohto alusta alkaen “siirtämään” palestiinalaiset Palestiinasta. Vuoden 1967 sodasta ja sen jälkipyykistä käytävä keskustelu johtuu kahdesta seikasta: Israelin tärkeimmät valtionarkistot ovat edelleen suljettuina, ja Kuuden päivän sodan jälkivaikutukset – palestiinalaisalueiden miehitys niistä tärkeimpänä – ovat edelleen olemassa. Palestiinalaisten pakolaisongelma on ainoa kiistakysymys, joka sai alkunsa Israelin perustamisen yhteydessä ja on edelleen ajankohtainen. Kenties juuri siksi palestiinalaisten pakolaiskysymyksestä kiistellään vieläkin, vaikkakin vain rajoitetusti.
4. Teoksen sionismimielisyyden lisäksi Urin menestysteoksen silkkaa rasismia on vaikea unohtaa. Arabit, heidän kylänsä ja kotinsa – viimeistä myöten – ovat “haisevia” tai “häkellyttävän lemun” ja “iljettävän löyhkän” kyllästämiä. Arabimiehet vain “makoilevat” “välinpitämättöminä” päivät läpeensä – elleivät he sitten ole punomassa “joitain arabien täysin hyväksyttävinä pitäviä, tyypillisiä selän takana haudottuja juoniaan”, tai turvautumassa “arabien moraalittomaan etiikkaan … jossa kaikki rikokset, murhaamista lukuunottamatta, ovat hyväksyttäviä”. Tai sitten he “muuttuvat hysteeriseksi pienimmästäkin yllytyksestä”. Palestiinasta, ennen juutalaisten tekemiä ihmeitä, kirja sanoi: “eteläpääty oli arvotonta autiomaata, keskiosa kulunutta ja siitä pohjoiseen saakka suota”; “märkiviä, jähmettyneitä soita, eroosion kuluttamia vuoria, kivisiä peltoja ja köyhtynyttä maaperää, kaikki tämä arabien ja turkkilaisten tuhatvuotisen laiminlyönnin aikaansaannosta. … Arabeille laulut ja iloitseminen olivat harvassa… Tässä ilmapiirissä juonimisesta, petollisuudesta, murhaamisesta, verikostoista ja kateudesta tuli elämäntapa. Arabien luonteenlaatuun johtaneet julmat tosiasiat askarruttivat ulkomaalaisia.” Sionismin propagandassa on suoraan sanottuna tapahtunut vain vähäisiä muutoksia. (Leon Uris, Exodus [New York, 1959], s. 181, 213, 216, 227, 228, 229, 253, 334, 352 – 53).
5. Walid Klalidi, “Why did the Palestinians Leave?” Middle East Forum (kesäkuussa 1959). Erskine Childers, “The Other Exodus”, Spectator (toukokuun 12. 1961)
6. ‘Uudesta historiankirjoituksesta’ irrallisena kehittynyt, tätä tutkimussuuntausta tarkasteleva kirjallisuus on lisääntyt. Hyvään alkuun pääsee esseellä “The New Historiography: Israel and Its Past” Benny Morrisin teoksessa “1948 and After: Israel and the Palestinians (Oxford, 1990), s. 1 – 34.
7. Ks. tämän kirjan luku kuusi.
8. Isrealin säkenöivä julkinen kuva koki ensimmäisen romahduksensa kesäkuun 1982 Libanonin sodassa. Romahduksen aiheuttaneet tekijät ovat muistamisen arvoisia. Vaikka Israelin vuoden 1982 hyökkäyksen raakuus ja rikosten runsaus toki vaikuttivat tähän, oli varsinainen syy – Lähi-idän veteraanikirjeenvaihtajan Robert Fiskin mukaan – se, että tällä kerralla sekä arabidiktatuurit että Israelin PR-koneisto olivat kyvyttömiä kontrolloimaan ja manipuloimaan kaikkea uutisointia: “Libanonin hallitus oli liian heikko ja turvallisuusviranomaiset liian sodan jakamia asettaakseen sensuuria länsimaisille toimittajille Beirutissa. Israelin joukkojen mukana matkustavien toimittajien liikkumista rajoitettiin tuntuvasti, ja toisinaan heitä myös sensuroitiin, mutta heidän Beirutissa työskentelevät kollegansa saivat matkustaa ja kirjoittaa heidän itsensä parhaaksi näkemällä tavalla. Toimittajilla oli nyt ensimmäistä kertaa mahdollisuus havainnoida Lähi-idässä käytävää sotaa arabien näkökulmasta ja he havaitsivat, ettei Israelin näennäisen voittamaton, moraalisesta ylilyöntiasemasta nauttiva ja “terroristeja” vastaan sotiva armeija toiminutkaan legendan mukaisesti. Israelilaiset olivat julmia, he kohtelivat kaltoin vankeja, tappoivat tuhansittain siviilejä, valehtelivat toimistaan ja katselivat, kun heidän miliisinsä teurasti pakolaisleirin asukkaat. He käyttäytyivät itse asiassa hyvin samalla tapaa kuin “sivistymättömät” arabiarmeijat, joita Israel oli niin säännöllisesti panetellut 30 vuoden ajan. Libanonista uutisoiminen … oli uusi ja häiritsevä kokemus israelilaisille. Heillä ei enää ollut totuuden monopolia.” Tästä voi jälleen havaita, kuinka tuhoisaa arabimaissa ilmennyt, omiin kansalaisiin kohdistettu alistaminen on ollut. (Robert Fisk, Pity the Nation [New York, 1990], s. 407; kursivointi alkuperäistekstissä.)
9. Ari Shavit, “Survival of the Fittest”, haastattelu Benny Morrisin kanssa, Haaretz (tammikuun 9, 2004) Oivaltavia kommentteja, ks. Baruch Kimmerling, “Is Ethnic Cleansing of Arabs Getting Legitimacy from a New Israeli Historian?” Tikkun (27. tammikuuta, 2004); Morrisin viimeisimmistä lausunnoista, ks. Finkelstein, Image and Reality, s. xxix – xxx.
10. Ks. mm. Salman Abu Sitta, “The Implementation of the Right of Return,” Roane Carey (toim.), The New Intifada: Resisting Israel’s Apartheid (New York, 2001), s. 299 – 319.
11. YK:n Yleiskokouksen Päätöslauselma 44/42, Question of Palestine (joulukuun 6. 1989); YK:n Yleiskokouksen Päätöslauselma 58/21, Peaceful Settlement of the Question of Palestine (22. tammikuuta, 2004. Näistä YK:n äänestyksistä lisää, ks. Finkelstein, Image and Reality, s. xvii – xviii.
12. Tässä tekstissä “natsi-holokausti” viittaa varsinaiseen historialliseen tapahtumaan ja “holokausti” vuorostaan tapahtuman ideologiseen representaatioon. Ks. Norman G. Finkelstein, The Holocaust Industry: Reflections on the Exploitatation of Jewish Suffering, toinen painos. (New York, 2003), s. 3 ja luku 2.
13. Meron Benvenisti, “Two generations growing up in Jerusalem”, New York Times Magazine (16. lokakuuta, 1988); samansuuntaisia sanavalintoja , ks. Benvenistin Intimate Enemies: Jews and Arabs in a Shared Land (Berkley, 1995), s. 9 (“muinainen taistelu, paimentolaissota”), 19 (“sen paikallinen, yhteisöjen välinen luonne”).
14. Vertauksista euroamerikkalaiseen Pohjois-Amerikan valloitukseen, ks. Norman G. Finkelstein, The Rise and Fall of Palestine: A Personal Account of the Intifada Years (Minneapolis, 1996), s. 104 – 21; vertauksista apartheidiin, ks. Finkelstein, Image and Reality, s. xxvii ja luku 7.
15. Palestine Royal Commission Report (Lontoo, 1937), s. 76, 94, 110, 131, 136, 363; kursivointi lisätty.
16. Yosef Gorny, Zionism and the Arabs, 1882 – 1948: A Study of Ideology (Oxford, 1987), s. 197. Näiden sionististen syiden analyysiin, ks. Finkelstein, Image and Reality, s. 101 – 2.
17. Taustaa ja keskustelua, ks. Finkelstein, Image and Reality, s. 89 – 98.
18. Isaiah Friedman, The Question of Palestine: British-Jewish-Arab Relations, 1914 – 1918 (Lontoo, 1992), s. 13 – 14 (Samuel), s. 325 – 26 (Balfour); vrt. s. 331. Clive Ponting, Churchill (Lontoo, 1994), s. 254. Useimmat ei-sionistiset versiot yhdistivät oikeutuksissaan “tyhjä maa” -teesin rasismiin: Palestiina oli harvaan asutettu, ja sen maaperä köyhtynyttä ja tuottamatonta arabien käsissä, kun taas juutalaiset, sivilisaation ja edistyksen lipunkantajina, tekisivät – ja myöhemmin tekivätkin – maasta hedelmällistä ansaiten näin oikeutensa siihen.
19. Isaac Deutscher, The Non-Jewish Jew and Other Essays (New York, 1968) s. 136 – 137; samanlaisia muotoiluja, ks. s. 116, 122.
20. Ibid., s. 112.
21. Ibid., s. 137.
22. Ibid., s. 137 – 38.
23. Ibid., s. 118.
24. Vaikka Deutscherin mietteet sionismista ovatkin erittäin ajankohtaisia – jokaisella sivulla on kiinnostavia oivalluksia ja tarkkoja ennustuksia – ovat ne silti sionismin puolustelun ja rasismin ryvettämiä, ainakin ennen hänen Kuuden päivän sodan jälkeisiä hyvin kriittisiä huomioitaan Israelista: “kibbutsit olivat juutalaisia keitaita, jotka olivat sijoittuneet hajanaiseti Arabian aavikolle” (s. 99); “Palestiinan aavikolla ei ollut mitään järjestäytynyttä yhteiskuntaa” ennen juutalaisten tuloa. (s. 100); sionistien väite, jonka mukaan “Palestiina on, eikä ikinä lakannut olemasta, juutalainen” on yhtä painava ja varteenotettava kuin arabien väite, jonka mukaan “juutalaiset ovat maahantunkeutujia ja kutsumattomia vieraita” (s. 116) ja niin edelleen.
25. Benny Morris, Israel’s Border Wars, 1949 – 1956 (Oxford, 1993), s. 380 (Dayan). Ks. keskustelua aiheesta, Finkelstein, Image and Reality, s. 98 – 110 (Ben-Gurion sivulla 106).
26. Ks. tämän kirjan Liite III.
27. Voimakassanainen lausunto palestiinalaisten syistä hylätä YK:n Yleiskokouksen Jakosuunnitelma, ks. Walid Khalidi, “Revisiting the UNGA Partition Resolution”, Journal of Palestine Studies (syksy 1997), s. 5 – 21.
28. Hän on nimittänyt palestiinalaisia “sairaiksi, psykoottisiksi” “sarjamurhaajiksi”, jotka Israelin tulee “vangita” tai “teloittaa,” ja “barbaareiksi”, joiden ympärille “tulee rakentaa jonkinlainen häkki.” Ks. Haaretzin haastattelu. Hänen viimeisimmistä lausunnoistaan yllä mainitut sivut Image and Reality -teoksesta.
29. Benny Morris, Righteous Victims: A History of the Zionist-Arab Conflict, 1881 – 1999 (New York, 1999), s. 37.
30. Helen Hunt Jackson, A Century of Dishonor (New York, 1981), s. 265.
31. Tämä ja muita vastaavanlaisia sanamuotoja, ks. Theodore Roosevelt, The Winning of the West (New York, 1889), 1:118 – 19, 121; 4:7, 54 – 56, 65, 200, 201.
32. Näiden Rooseveltin kommenttien tuominen esiin ei näytä olevan sallittua: viimeaikaisissa Rooseveltin elämänkerroissa ei ole mitään mainintoja hänen äsken mainituista tai muista samanlaisista sanomisistaan, joita hänen kirjoituksensa ja kirjeenvaihtonsa pursuavat.
33. Finkelstein, Holocaust Industry.
34. Tämä huomautus pätee myös “Holokaustin tutkimukseen”. Oleellista kritiikkiä Raul Hilbergiltä, holokaustin tutkimuksen perustajalta, ks. Finkelstein, Holocaust Industry, s. 60.
35. Kaikki tämän kirjan viitteet on tehty The Case for Israelin (John Wiley and Sons, Inc.) kovakantiseen, elokuussa 2003 kustannettuun painokseen, John Wiley and Sons, Inc. -kustantajalta. Lähes välittömästi kirjan kustantamisen jälkeen väitin, runsaan todistusaineiston tukemana, että kirja on väärennös (ks. www.normanfinkelstein.comotsikon “The Dershowitz Hoax” alla). Dershowitz teki joitain muutoksia The Case for Israelin ensimmäiseen pokkarivedokseen.
36. Ks. heidän ylitsevuotavat kehunsa sivulla www.Amazon.com
37. New York Timesin Sunday Book Review -lehdessä Ethan Bronner kehui Dershowitzin “älykästä polemiikkaa” ja kykyä “rakentaa argumentti”, ja sitä, että Dershowitz oli “erityisen tehokas osoittaessaan Israelin kriitikoiden tekopyhyyden” (“The New New Historians”, 9. marraskuuta, 2003). Bronner on Times’n pääkirjoituksen toimituksessa, jossa hän on Israel/Palestiina -konfliktin “asiantuntija”. Boston Globen Jonathan Dorfman oli haltioissaan siitä, miten Dershowitz “ajaa Israelin kriitikoita takaa oikeussalissa käytävän väittelyn iskuin ja hyökkäyksin” ja ylisti kirjan kirjoittajaa “mitä ilmeisimpien totuuksien kertaamisesta – totuuksien, jotka Israelin ystävien tulee painaa mieliinsä, jotka Israelin vihollisten on kohdattava, ja jotka lörpöttelevien kansanjoukkojen on opittava, ennen kuin he lähtevät tekemään yksinkertaistavia, huolettoman helppoja – ja vääriä – lausuntoja Israelista. (“Dershowitz makes the ‘Case’”, 26. marraskuuta, 2003). Molemmat arvostelut ilmestyivät hyvän aikaa sen jälkeen, kun Dershowitzin kirjan oli osoitettu olevan roskaa.